Havaintoja ajasta, odottamisesta ja kirjoittamisesta

Ihmisten kuulee usein valittavan ajan puutteesta: ”Jos vain olisi enemmän aikaa tekisin sitä ja sitä…” Minäkin varmasti teen sitä. Jos en ääneen, niin ainakin omassa mielessäni. Tai en ehkä niinkään valita ajan puutteesta vaan siitä, mitä ajasta, hetkestä, puuttuu. 

Aikaahan nimittäin on. Vanhan hokeman mukaan päivässä on kaikille samat 24 tuntia. Usein kuitenkin käytämme ajanpuutetta tekosyynä vitkuttelulle. Toisinsanoen odotamme oikeaa hetkeä, aikaa, jolloin olisimme jotenkin valmiimpia jonkin asian, olkoon sitten vaikka kirjoittamisen, aloittamiseen. Usein itsekin huomaan tekeväni kaikkea aivan muuta kun minun pitäisi, kun oikeasti haluankin kirjoittaa: tiskaan, siivoan, soitan kaikenmaailman asiakaspalvelunumeroihin; hoidan siis kaikenlaisia turhan tärkeitä pikkuasioita kuntoon. Kuinka voisin keskittyä kun tuokin asia on hoitamatta ja tuo? Kuulostaako tutulta?

 

 

Olen tosin huomannut, että luova toiminta, johon kirjoittaminenkin lukeutuu, vaatii tietyn määrän odottelua ja kärsivällisyyttä. Natalia Goldbergin opettaa ettei voi vain istuttaa siementä ja samantien nykäistä kortta. Ensin on odotettava ruohon kasvamista. Tietty määrä odottamista kuuluu siis olennaisena osana kirjoittamiseen. On kuitenkin hyvä osata erottaa hedelmällinen odottaminen ja vitkuttelu toisistaan. Uskon, että vitkuttelu on pohjimmiltaan vain täydellisyydentavoittelua. Lykkäämme asioiden aloittamista siinä pelossa, että epäonnistuisimme tai emme olisikaan niin hyviä kuin haluaisimme tai meidän ”pitäisi” olla. ”Kirjoitan sitten kun saan inspiraation”, huomaan itsekin ajattelevani, tai ”teen tämän sitten kun olen paremmalla tuulella”. ”Kuka väittää, että meidän on oltava rauhallisia tai keskittyneitä kirjoittaaksemme?” kysyy Julia Cameronkin Kultasuonessa, ”Paitsi sisäinen täydellisyyden tavoittelijamme, joka kokeilee voimiaan koko ajan?”

Täydellistä hetkeä, eli sellaista, jolloin mikään ei häiritse keskittymistä ja jolloin voi vain nauttia inspiraation leppeästä myötätuulesta, kirjoittaa/maalata/lukea tenttiin/you name it ei siis ole. Maailma pyörii ympärillä tavalliseen tapaansa, ja hyvä niin ettei käy kuten maalarille Johanna Venhon runossa:

 

Tunnen maalarin, joka järjesti 

olot sopiviksi

taulujen tekemiseen: mikään ei

saanut häiritä. Ei ollut enää mitä maalata.

 

Maailmaa ja elämää ympäriltä ei voi täysin sammuttaa, mutta aina voi kuitenkin yrittää hakeutua mahdollisimman otollisten puitteiden äärelle. Tämä havainto mielessäni pakkasin viime viikolla laukkuni ja hyppäsin jälleen Sysmään vievään bussiin. Seuraavassa julkaisussa kerron, miten siellä kävi.

***

Teksti: Saila Lyytinen

Kuva: Pinterest