Kahlaajatyttö

Villa Sarkiassa on lähes mahdotonta viettää aikaa ilman että loisi uuden runotuttavuuden. Tällä kertaa tutustuin Aila Meriluodon Lasimaalaus-esikoisrunokokoelmaan. 

 

 

Kokoelman runot ovat loppusoinnullisia ja mitallisia. Monien muiden lukijoiden ohella viehätyin runojen kuulaudesta ja viehkeydestä. Ne tuntuivat sopivan juuri passelisti luettavaksi aurinkoisena pakkaspäivänä tai ainakin itse kaipaan pitkän ja tunkkaiseltakin tuntuvat kaamosajan jälkeen luettavaksi jotain ilmavaa ja raikasta. Lasimaalauksen runoja luettuani en ole yllättynyt, että Meriluoto on saanut itselleen kiltin ja eteerisen runotytön roolin; viitan jota hän omien sanojensa mukaan kantoi pitkään vastentahtoisesti. 

Ensilukeman perusteella mielirunokseni kokoelmasta nousi Kahlaajatyttö-niminen mielestäni klassisen kaunis ja yksinkertainen runo. Yksinkertaisella tarkoitan selkeää, karsittua ilmaisua; suomalaisille tuttua järvimaisemakuvastoa, jossa on mielestäni nähtävillä hiven sensuellia intiimiyttä. 

 

Kahlaajatyttö

 

Kahlasin veteen miettivin jaloin.

Katselin kauan. Nähdä aloin.

 

Ehtoo läheni aaltojen myötä

paeten jäljessä liukuvaa yötä.

 

Tyyntyi läike ja kuvasti saaret,

taivaan, rannat, kaislojen kaaret.

 

Kaiken omistin kuin vedenpinta,

kirkasta, rauhaa, hiljaisinta...

 

Katsoin sieluuni, katsoin eteen.

Solahti vieras airo veteen:

 

Mies tuli soutaen selkiä pitkin.

Kuvastin särkyi. - Aamulla itkin. 

 

Saattaa olla täysin oma mielleyhtymäni, mutta minulle tuli tästä runosta mieleen Akseli Gallen-Kallelan kansallisromanttinen Aino-triptyyki (1891), ja erityisesti teoksen toinen osa, jossa kuvataan kuinka alaston ja pitkähiuksinen Aino pakenee vedessä kahlaten puisessa soutuveneessä hamuavan Väinämöisen kouria. Gallen-Kallelan kolmiosainen öljyvärimaalaus kertoo siis Kalevalan tarinan Ainosta, Joukahaisen nuoresta sisaresta, joka luvataan Väinämöiselle vaimoksi. Tarun mukaan Aino mielummin hukuttautuu kuin ryhtyy vastentahtoisesti Väinämöisen morsioksi. Kahlaajatyttö-runossa mikään ei viittaa Kalevalan Aino-tarun kaltaiseen traagiseen loppuun, emmehän tiedä itkeekö runon minä-puhuja ilosta vai surusta, mutta ehkä juuri romanttinen luonto- ja vesiaiheinen sanasto/kuvasto yhdistää näitä kahta teosta. Mene ja tiedä. 

Lasimaalauksen luettuani aloin tutustua lähemmin myös Aila Meriluodon henkilöhahmoon ja hänen muuhun tuotantoonsa sen perusteella mitä löysin netistä. Aila Meriluoto syntyi Pieksämäellä tammikuussa vuonna 1924. Ailan isä oli rehtori ja äiti saksan kielen lehtori. Eräässä Ylen Elävän arkiston artikkelissa (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/12/20/aila-meriluoto-runoilija-ja-vahan-muusakin) hän itse kuvailee keskiluokkaista kasvuympäristöään ahdasmieliseksi.
 
Aila oli kova tyttö lukemaan ja hänen mielikirjojaan nuorena olivat Montgomeryn Runotyttö-sarja ja Saima Harmajan runot. Hän kirjoittikin ensimmäiset runonsa jo 5-vuotiaana. Hänen nuoruuden ajan runojaan on julkaistu mm. Nuori Voima-lehdessä. 

 

Meriluoto valmistui ylioppilaaksi vuonna 1943 ja opiskeli sen jälkeen Helsingin yliopistossa mm. estetiikkaa, kirjallisuutta ja taidehistoriaa. Kolme vuotta ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen vuonna 1946 julkaistiin Meriluodon debyyttirunokokoelma Lasimaalaus, joka sai kriitikoilta ja lukijoilta lämpimän vastaanoton. Meriluoto oli Lasimaalauksen ilmestyessä 22-vuotias. Lasimaalauksen on sanottu olevan yksi kaikkien aikojen suosituimpia suomalaisia runokokoelmia. 

Meriluoto opiskeli vähän aikaa Zurichin yliopistossa Sveitsissä, jossa tutustui itävaltalaisen Rainer Maria Rilken tuotantoon. Meriluoto pitää Rilkeä esikuvanaan ja sanotaan, että Rilken vaikutus on nähtävissä Lasimaalaus-teoksessa.

Vuonna 1948 Meriluoto avioitui tamperelaisen kirjailijan Lauri Viidan kanssa. Pariskunnan liittoa kuvaillaan myrskyisäksi, ja se päättyikin eroon kahdeksan vuoden jälkeen. Liiton aikana Meriluodolle ja Viidalle syntyi neljä lasta. Myöhemmin vuonna 1962 Meriluoto muutti lapsineen Ruotsiin, josta palasi jälleen Suomeen 1974. Meriluoto solmi uuden liiton professori Jouko Paakkasen kanssa. Hän jäi leskeksi vuonna 2004.

Lasimaalauksen lisäksi Meriluoto on julkaissut romaaneja, lasten- ja nuorten kirjoja, elämäkerrallisia teoksia ja lukuisia muita runokokoelmia, joista tuorein Tämä täyteys, tämä paino ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 2011. 

Vuonna 2010 ilmestyi Meriluodon elämäkertakirja Lasinkirkas, hullunrohkea Panu Rajalan kirjoittamana. Samana vuonna ilmestyi myös elämäkerrallinen teos Tältä kohtaa - Päiväkirjat vuosilta 1975-2004, jossa Meriluoto kuvaa mm. vanhenemista ja suhdettaan Jouko Paakkaseen. 

Saattaa johtua Suomen 100-vuotiajuhlavuodesta, että olen viime aikoina kiinnostunut yhä enenevässä määrin suomalaisesta taiteesta; niin kuva- kuin sanataiteestakin. Täytynee jatkaa tätä hyvin alkanutta tutkimustyötä. 

 

Teksti: Saila Lyytinen

Kuva: Saila Lyytinen

Kommentoi