Kaksoiselämää ja vaaleanvihreitä unelmia

Alussa on aivan tavallinen tilanne: nainen, mies ja ihastuksen huuma.

Tarinan päähenkilö ja minä-kertoja Laura on miessuhteissaan useaan otteeseen kompuroinut, uraorientoitunut kaupunkilainen. Mikko puolestaan on työelämässä menestynyt, eronnut kolmen lapsen isä, ja Lauran kuvailun mukaan "kuvissa julkean hyvännäköinen". 

Ensitreffejä seuraa yhdessä vietetty yö, seuraava päivä ja taas sitä seuraava yö. Mies vaikuttaa täydelliseltä: hän on huomioonottava, sivistynyt, romanttinen, siisti ja valmis sitoutumaan. Hän on loistava puhuja ja onnistuu hurmaamaan naisen ystävät, perheen ja työtoverit, jopa naisen yläkerrassa asuvan happaman eläkeläisrouvan. 

 

"Me upposimme toistemme silmiin ja tarinoihin, me pulppusimme vapaina metsälähteinä ja tunnistimme vieraan lähteen pinnassa itsemme, me tunnuimme toisillemme heti kotoisilta."

 

Idyllin ylle lankeaa alusta lähtien kuitenkin tummat varjot, sillä lukija on ensimmäiseltä sivulta lähtien perillä siitä mihin täydelliseltä tuntuva romanssi johtaa: nainen kellarissa leipäveitsi kaulallaan.

Laura Mannisen omakohtaisen esikoisromaanin Kaikki anteeksi (2018) aiheena on väkivalta ja vallankäyttö parisuhteessa. Koska tarinan kliimaksi on lukijalle paljastettu jo alkumetreillä, jännite ei muodostu sen pohtimisesta mitä tulee tapahtumaan. Kiinnostavaksi nousee se miten kaikki tapahtuu, ja ennenkaikkea miksi.

 

 

Onnellinen kesä taittuu syksyksi ja rakastunut pari suunnittelee yhteisen kodin ostoa. Lukijan odotusten mukaisesti Mikon käytöksessä alkaa ilmetä ongelmallisia piirteitä: masentuneisuutta, mielialojen voimakasta vaihtelua, mustasukkaisuutta. Joitain alkuhuumassa livautettuja valheita tuodaan päivänvaloon. Jouluna kiristynyt ilmapiiri purkautuu ikävällä tavalla, mutta alkuun Laura päättää olla kertomatta parisuhteensa kaikista ongelmista muille. 

 

"Suojelin Mikkoa muiden ajatuksilta, ja meidän onneamme, sitä joka ei juuri nyt ollut läsnä mutta johon vielä jaksoin uskoa, ja vaikka raotin varovaisesti kulissia, muurasin samalla sen peruskiven."

 

Luin kevättalvella parisuhdeväkivallasta kertovan Clare Mackintoshin psykologisen trillerin Annoin sinun mennä, joka herätti aiheesta enemmän kysymyksiä kuin loppujen lopuksi antoi vastauksia. Päällimmäiseksi kysymykseksi nousi: Mikä saa ihmisen jäämään väkivaltaiseen parisuhteeseen? Tätä kysymystä pyörittelin mielessäni useaan otteeseen, ja toivoin Mannisen romaanin tarjoavan vastauksia.

Lauran tarina on siinä mielessä opettavainen, että lukija pääsee Lauran ja Mikon vanavedessä tutustumaan Suomen sosiaali- ja terveysjärjestelmään: työterveyshuoltoon, psykoterapeuttien ja lääkärien vastaanotoille, kolmannen sektorin toimijoiden päivystäville linjoille ja lopulta turvakotiin ja lastensuojeluun. 

Rankasta aiheesta huolimatta lukukokemus oli kuitenkin nautinnollinen ja - uskaltaisinko sanoa - paikoitellen jopa kepeä. Sivut kääntyivät kuin itsestään ja tarina veti. Kieli on kaunista, selkeää ja parhaimmillaan soljuu lunnollisen raukeassa rytmissä kuin Seinäjoen huolettomat kesäpäivät, joista Laura, Mikko ja lapset saavat ensimmäisenä kesänään nauttia. 

 

"Ensimmäisenä helleaamuna katoimme aamukahvit etupihalle. Luin lehteä ajatuksenkevyessä yöpaidassa, kärpäset tanssahtelivat voileipien liepeillä, Sopu loikoili selällään auringossa kieli roikkuen ulkona kidasta. Jossain kauempana haukkui koira ja Sopu nosti toisen korvansa pystyyn, muttei jaksanut vaivautua. Naapurista leijui leikatun nurmen tuoksua ja astioiden helinää. Koko lähiö huusi kesää ja kutsui ihmisiä ulos taloistaan."

 

Kirjan vahvuutena on tärkeän aiheen ja konstailemattoman kerronnan lisäksi kerronnan ja kielen sisäinen eheys: mielentilat rinnastuvat luontevasti sään ilmiöihin, parisuhteen vaiheet ylä- ja alamäkineen vuodenaikojen vaihteluun. Vaaleanvihreä väri toistuu motiivina useaan otteeseen, se näyttäytyy keväisin hennoissa hiirenkorvissa ja jopa pariskunnan vuokraama vanha rintamamiestalo on väriltään vaaleanvihreä. 

Romaani antoi vastauksia kysymykseen mikä estää lähtemästä tuhoisasta suhteesta, ja niitä mainittiin monia: velvollisuudentunne (eihän sairasta ihmistä voi jättää yksin), kiintymys ja halu olla läsnä lasten elämässä, itsepäinen päätös saada suhde onnistumaan ja lähes sokea usko siihen, että myrskyjen jälkeen saadaan taas nauttia vaaleanvihreästä unelmasta.

Suurin yksittäinen syy sille, että fyysinen ja psyykkinen väkivalta saa rehottaa lähisuhteissa on kuitenkin häpeä. On häpeällistä myöntää, että se arjen harmaudelta joskus pelastanut kumppani ei loppujen lopuksi ollutkaan se joksi häntä luuli. Ongelmia vähätellään ja ne jopa kielletään, koska se voi aluksi tuntua helpommalta kuin niiden kohtaaminen. Lauran tavoin varmasti moni muukin on valmis myöntämään tilanteen vakavuuden vasta sitten kun oma tai läheisten henki on vaarassa. 

 

"Ehkä me kaikki häpeämme jotakin, tai jos emme häpeä mitään, sitä juuri pitäisikin hävetä. Ehkä ihmisyyden olemus kietoutuu häpeän peittämisen tai kestämisen ympärille."

 

Häpeä on hankala tunne ja vaikea käsitellä koska se ei halua tulla nähdyksi vaan lipeää sormista kuin limainen, sätkivä kala. Mutta kuitenkin kun häpeän tiivistä ja painavaa kantta uskaltautuu raottamaan, alta versoo juuri sitä paljon puhuttua vaaleanvihreää.

Ja se vihreä on inhimillistä, henkilökohtaista kasvua.

 

Teksti ja kuva: Saila Lyytinen

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.