Merkintöjä keikalta

Perjantaina olin katsomassa Topi Sahaa ravintola Pikku Hanhessa. En saanut ketään seurakseni keikalle, mutta puin siitä huolimatta päälleni hopeanvärisen pikkujoulumekon ja lähdin yksin.

Olin paikalla hyvissä ajoin. Tiskiltä tilasin glögin manteleilla ja rusinoilla. Asetuin pöytään, jossa istui lisäkseni kolme muuta naista. Vieressäni istui noin ikäiseni nainen, jolla oli päällään lintukuvioinen mekko. Puisella pöydällä hänen edessään lepäsi kullanvärinen pikkulaukku. Nainen oli myös saapunut paikalle yksin, ja sanoi nähneensä Sahan esiintymässä useita kertoja aiemminkin. Hän tiesi myös kertoa minulle, että Topi Saha on kotoisin Kaustiselta, Pohjanmaalta, mutta asunee tätä nykyä Helsingissä.

Odottaessa keikan alkua luin Ilta-Sanomien raadin arvioita joulun suklaakonvehtirasioista. Muistin kotona pöydälläni makaavan Pandan Juhlapöydän konvehtirasian (klassikko!) ja pohdin, että rasioista voitaisiin minun puolestani poistaa kaikki marmeladi-, hedelmä- ja minttutäytteiset konvehdit. Ne jäävät aina syömättä. 

Kellon käydessä kymmenen asteli artisti vihdoin lavalle. Käytin hetken pohtien miten kuvailisin häntä, jos joku sattuisi kysymään. Huomioin, että Topi Saha on hoikkavartaloinen mies, jolla on tummat, aavistuksen taipuisat hiukset. Mietin, olivatko hänen hiuksensa luonnostaan niin hyvinhoidetun näköiset ja pysyivätkö suortuvat kohdillaan vai käyttikö hän kenties jotain muotoilutuotetta. Hänen tyylinsä on hyvin pelkistetty; päällään hänellä oli lahkeista käärityt farkut, tummasävyinen yksinkertainen kauluspaita ja jalassaan ruskeat nahkakengät. Kiinnitin huomiota vasemmassa nimettömässä kiiltävään kultaiseen sormukseen ja seikkaan, ettei hänellä ollut housuissaan lainkaan vyötä. 

Hänen silmissään näkyi aavistus tietynlaista, kenties folk-artisteille luonteenomaista kaihomielisyyttä. Karismaakin Sahalla on, sitä ei käy kieltäminen. Hänen karismansa näyttäytyi minulle hyvällä tavalla koruttomalta, jopa nöyrältä sillä tavalla, että hänen onnistui täyttämään lava pelkällä kitaralla höystetyllä olemisellaan alleviivaamatta itseään liikaa. Valitettavasti ravintolassa oli keikan aikana ajoittain hälyisää, sillä paikalle oli saapunut paljon väkeä, jonka pääasiallisena tavoitteena oli alkoholijuomien nauttiminen ja seurustelu, ei niinkään keikan katsominen. Tästä syystä ei voida sanoa, että Sahan onnistui ottamaan koko keikkatila suvereenisti haltuunsa. 

Yhdessä välispiikissä artisti avasi myös hieman biisien kirjoitusprosessiaan. Hän kertoi usein huijaavansa itsensä kirjoittamaan lyriikoita siten, että valitsee säkeen tai useamman toisen taiteilijan teoksesta ja kirjoittaa säkeen ympärille oman tekstinsä. Lopuksi hän yleensä ottaa lainaamansa säkeen pois valmiista tekstistä, mutta Lauri Viidan runon Oli tähtiä alla ja yllä innoittamaan Pirun ikävä-kappaleeseen lainasäe sai poikkeuksellisesti jäädä. 

Odotin kovasti milloin Saha esittäisi oman lempikappaleeni, ja se olikin jätetty keikan viimeiseksi biisiksi. Iloni oli ylimmillään kun Paskaisen sydämen ensitahdit lähtivät soimaan. Kertosäkeen kohdalla, laulun minä-puhujan tuntiessa olevansa pitkästä aikaa nuori ja humalainen, kiirivät jo kylmät väreet pitkin selkääni. 

Ilta alkoi olla lopuillaan ja yhden encore-biisin jälkeen artistin poistuessa lavalta kaadoin kurkkuuni loput viilentyneestä, haaleasta glögistäni. En ollut sinä iltana lainkaan humalassa enkä tarkalleen ottaen enää aivan nuorikaan, joten puin takkini ja kävelin suorinta tietä kotiin ohittaen kadulla riehakkaat pikkujouluseurueet mieli kirkkaana ja sydän - ei paskaisena - vaan kevyenä. 

Hyvää pikkujouluaikaa!

Teksti: Saila Lyytinen

Kommentoi