Tänä syksynä jatkuivat taas runo-opinnot. Kesällä yritin keskittyä paljolti muihin asioihin kuin runouteen, joskin tokihan siltä ei voinut täysin välttyä. Luin joitain runoteoksia kuten Eeva-Liisa Mannerin Kuolleet vedet (ah, mikä kokemus!) sekä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Kirjoitinkin muutamia runoja, osittain tahdostani riippumatta, osittain huvittelun luoksi. Nyt ajattelin kuitenkin jälleen keskittyä runoihin. Viime kevään Kehoni on runoni-kurssista on vierähtänyt jo tovi.
Lahtelaisen sanataiteilija Lealiisa Kivikarin vetämä kurssi alkoi kaksi viikkoa sitten ja jatkuu pitkälle kevääseen 2018 saakka. Onnekseni pääsin mukaan tälle kurssille. Olen suunnitellut Lealiisan oppiin hakeutumista jo useamman vuoden ja kuullut kurssin olevan suosiossa. Olin hyvissä ajoin valmiina syöttämään tietoni opiston sähköiselle ilmoittautumiskaavakkeelle heti sillä kellonlyömällä kun ilmoittautuminen alkoi. Kuusi minuuttia ilmoittautumisajan jälkeen kurssi oli jo täyteen varattu ja sain paikan toiselta varasijalta.
Jo ensimmäisellä tapaamiskerralla Lealiisa esitteli kymmenhenkiselle ryhmällemme perusharjoituksen, ns. avaavat harjoitukset, joita tulisimme käyttämään kurssilla. Nämä harjoitukset ovat Luova viiva ja Pidä käsi liikkeessä, Natalia Goldbergin hengessä. Luova viiva- tai luovuusviivaharjoituksessa sanan mukaisesti piirretään vapaalla kädellä viivaa (tai kiemuroita) suttupaperille. Lealiisan sanoin harjoituksessa ”otetaan oma runotila”, se on ikäänkuin meditatiivinen harjoitus, jonka tarkoituksena on rauhoittaa mieltä, tuomaan harjoittelijaa enemmän läsnä hetkeen. Luovuusviivaa seuraa harjoitus, jossa kirjoitetaan käsin omaan vihkoon tajunnanvirtaa, mitä tahansa mieleen juolahtaa, pysäyttämättä kynää kertaakaan. Näitä tajunnanvirtatekstejä ei ole tarkoitus näyttää muille.
Avaavien harjoitusten jälkeen Lealiisa johdatteli meidät Risto Ahdin oppien mukaisesti kysymään, mikä on se silta, jota pitkin runoilija kulkee kuulijan luokse? Millaisista aineksista koostuu koskettava runo (tai laululyriikka)?
Vastaus kysymykseen on samaistumispinta, tarkemmin sanottuna aistimaailma. Muita runoilijan maailmoja ovat mm. tunnemaailma ja ajattelu eli älyllinen maailma. Lisäisin tähän myös neljännen eli henkinen maailma, unimaailma tai näkymaailma. Me elämme tällä hetkellä hyvin visuaalisessa eli näköhavaintoihin keskittyvässä maailmassa. Lealiisaa lainaten: ”Näemme niin paljon, ettemme ehdi käsitellä kaikkea näkemäämme”. Runoilijan maailman on oltava paljon muutakin kuin katsomista ja näkemistä. Aistimaailma sekä tunnemaailma ovat siis runoilijan kenties tärkeimpiä maailmoja: äänet, hajut, maut, tuntemukset, tunteet, tunnetilat. Niistä on hyvä ammentaa. Myös jos haluaa koskettaa lukijaa, on sukellettava syvälle tunnemaailmaan, jotta voi tavoittaa jotain universaalia ja yhteistä.
”Ihanne olisi, että runo ruokkisi kaikkia maailmoja. Koostuisi kaikista näistä aineksista.”
Harjoituksenamme oli liikkua ulkona ja opiston tiloissa noin vartin verran. Keskittyen pääasiassa aisteihin. Mitä näimme? Mitä kuulimme? Mitä haistoimme? Maistoimme? Tunsimme?
Tästä kokemuksesta tuli kirjoittaa runo (noin kymmenessä minuutissa).
Minun kokemuksesta syntyi pienen hiomisen jälkeen tällainen:
”Me kuljemme laulaen halki Suomen maan
pukeutuneena sinivalkoiseen
kuin lampi ja joutsen
Syysillan kirpeys kävelee meitä rennosti kädet taskussa
vastaan
me otamme sen iloiten vastaan
Jumalaton määrä pieniä kiviä
rahisee kuluneiden saappaiden alla
Näkevätkö muut ne?
Voinko muuttaa kivet raksahteleviksi ja rouskuviksi
kotilonkuoriksi
tai timanteiksi?
Jos oikein kovasti pinnistän
Palelen vailla villaa
Olen alaston lammas
Runoilijan kevyt lounas.
Suussa etäinen suklaan maku
ja tukehtuminen
Ilmassa puu tuoksuu
ja hyvä niin
– sillä puussa on sielu ja
säkeet”
Kotitehtäväksi tälle viikolle saimme kirjoittaa runon, jossa on nejä säettä ja pelkkiä aistihavaintoja sekä kysymyksen: ”Mikä runo on puhutellut sinua?”
Mikä runo on puhutellut minua?
Ja miksi?
Teksti: Saila Lyytinen
Kuvat: Saila Lyytinen
