Paluu kirjailijautopiaan

Talven mittaan päässäni on pyörinyt Sysmän kirjastonjohtajan Riitta Kuisman minulle syyskuisen kirjoitustyöpajani yhteydessä sanoma lause: "Tervetuloa uudelleen. Lyhytkin aika Villa Sarkiassa tekee hyvää sielulle". Joulukuussa katselin kaihoisasti Veeran Instagram-kuvia residenssistä. Minulla oli kalenterissa viikko vapaata tammikuussa 2018 ennen opintojen alkua, joten päätin tarttua puhelimeen ja tiedustella olisiko residenssissä sattumalta ollut vapaita huoneita. Olihan siellä. Joku ulkomaalainen kirjailija oli kaiketi perunut tulonsa, joten yläkerran pikkuhuone - ainoa, jossa en ollut vielä asunut - oli vapaana. 

Pakkasin laukkuni ja hyppäsin jälleen Sysmään vievään bussiin. Saapuessani Sysmään keskiviikkoiltana oli pimeää, mutta tunnelmani oli kotoisa. Oli jotenkin mukavaa olla jälleen ympäristössä, joka oli samalla sekä tuttu että vieras. Haettuani avaimet kirjastolta kävelin tuttua reittiä Myllymäentielle. Keittiön ikkunasta paloi valo, mutta ketään ei näkynyt. Tiesin jo etukäteen, että tammikuussa Villalla majoittui ainakin kaksi muuta henkilöä. Oleskelutilassa minua oli vastassa huumaava tuoksu, joka lähti pöydällä kukkivasta valkoisesta hyasintista. 

Huoneeni oli siis residenssin pienin makuuhuone, mutta se oli itselleni juuri sopiva. Siellä oli kaikki tarvittava: puinen työpöytä, tuoli, kapea yhdennukuttava sänky, lattialla räsymatto ja seinällä kultakehyksinen peili. Pienen ikkunan edessä oli punaruskeat verhot. Kannettuani tavarani huoneeseeni menin esittäytymään suuressa makuuhuoneessa asuvalle Juholle. Juho seisoi keskellä huonetta silmäillen lattialle levittämiään paperiarkkeja. Hieman myöhemmin Riitta toi vielä residenssin kolmanne asukkaan, berliinissä asuvan englantilaisen Benin. 

Tarkoituksenani oli siis käydä vajaan viikon aikana läpi syksyn aikana kirjoitettuja tekstejä, lukea loppuun ja tehdä harjoituksia Kultasuoni-kirjasta ja ideoida aiheita mahdollista runosarjaa varten. Tekemistä siis piisasi, mutta koska aikaa oli rajallisesti, oli oltava tehokas. Näin ainakin ajattelin. 

Villa Sarkia puuttui kuitenkin suunnitelmiini vanhan talon viisaudella. Oleskeluhuoneen pöydällä oli runokirja, jonka hajamielisesti avasin ja luin runon avaamaltani sivulta. Runo oli P. Mustapään Dolce Far Niente-niminen runo, jossa läkkiseppä ja filosofi Lindblad saa maata auringonhehkussa perhosia seuraillen ja kukkasten tuoksua hengitellen. 

Dolce far niente on italiaa, ja tarkoittaa suloista joutilaisuutta. Opin käsitteen merkityksen aikoinaan elokuvasta Eat, pray, love - Omaa tietä etsimässä. Elokuvassa Julia Roberts näyttelee eronnutta kirjailijaa Elizabeth Gilbertiä, joka lähtee vuodeksi ulkomaille - italiaan, intiaan ja indonesiaan, etsimään itseään. Tuntui kuin läkkiseppä Lindbladista kertovan runon kautta vanha huvila olisi kutsunut minut rentoutumaan ja nauttimaan olostani; viettämään suloista joutilaisuutta. Luovuus kukkii kauniin hyasintin lailla kun ei liikoja pingota. 

Seuraavat päivät kuluivatkin verkkaisesti. Tein pitkiä, yli tunnin mittaisia kävelylenkkejä, laitoin ruokaa, luin ja kirjoitin. Ensimmäisen vieraassa sängyssä nukutun yön jälkeen selkäni oli niin kipeä, että varasin ajan paikalliselle hierojalle. Ostin vuoden ensimmäiset runebergin tortut, jotka jaoin Juhon ja Benin kanssa. Melkein joka ilta lenkin jälkeen lämmitin saunan.  Nautin saunomista. Voisin saunoa vaikka kuinka kauan, mutta harmikseni en tällä hetkellä asu saunallisessa asunnossa. Tästä syystä otin tästä ylellisyydestä kaiken ilon irti. 

 

 

Hieronnan jälkeisenä aamuna olin kuin uudestisyntynyt - niskan ja hartioiden jumit, jotka olivat tuntuneet jäykkyytenä pohkeisiin saakka olivat tyystin tiessään! Tekstiä syntyi, ja uusia oivalluksia. 

Sunnuntainen kotiinpaluu päivä valkeni aurinkoisena. Heräsin ennen herätyskellon soittoa verhojen välistä sisään tunkeutuviin valon säteisiin. Siirryin nauttimaan aamupuuroni ja -kahvini alakerran sohvalle, samalle paikalle, jossa edellisenä kesänä olin lumoutunut Eeva-Liisa Mannerin runoista. Tällä kertaa seuranani oli hyllystä nappaamani Aila Meriluodon esikoisrunokokoelma Lasimaalaus, josta olen kirjoittanut aiemmin tänne blogiinkin. 

Syötyäni päätin lähteä kävelylle sillä oli täydellinen ulkoilukeli. Pakkasta oli vain muutama aste, tuulen nopeus 4m/s. Tuntui kuin Lasimaalauksen runojen kuulaus olisi hypännyt kirjan sivuilta ulos. Kaikki oli kirkasta; puut ja jäljet lumella. Ja äänet: askelten alla narskuva lumi, mailan sivallus ja tömähdys kun kiekko osui jääkiekkokaukalon laitaan. Kävellessäni huomasin kuinka pikimusta lintu tarkkaili pihamaata kuusiaidan kätköistä. Mustarastaan laulu on kaunein linnunlaulu, jonka tiedän. En ollut ennen nähnyt mustarastasta näin läheltä, vain noin metrin etäisyydeltä. Yleensä sen laulun kuulee keväisin jostain korkealta puiden latvasta. Nyt lintu oli vaiti, katsoi vain. Ja minä katsoin sitä. 

Jatkoin matkaani ohi koivujen, joiden alastomat oksat heiluivat tuulessa. Ajattelin, että jo muutaman kuukauden kuluttua nekin olisivat jälleen vihreillä silmuilla. Näin tammikuinen pakkaspäiväkin kantoi sisällään lupausta saapuvasta keväästä. 

Siinä kävellessäni ja siristellessäni silmiäni auringon paisteessa tunsin kuinka Villa Sarkian taika oli vihdoin asettunut ihon alle. Harmi, että muutaman tunnin päästä oli aika lähteä kotiin. Jatkoin silti kävelyä pieni kartta kädessäni niin että kaupungin siluetti jäi loittonevan selkäni taakse. Aurinko lämmitti kasvojani ja minä solahdin sujuvasti ulos kartalta, tuntemattomaan. 

Teksti ja kuvat: Saila Lyytinen

Ps. Tämä kirjoitus on julkaistu hieman karsittuna versiona myös Villa Sarkian omassa blogissa osoiteessa: https://villasarkia.wordpress.com/

Sieltä voi lukea myös muiden residenssin vieraiden kirjoituksia. 

Kommentoi