Runoja ja valjasnahkaa

Runokurssin tämän päiväinen tehtävä vei mietteet hetkeksi takaisin Sysmän rauhaan ja hiljaisuuteen, siihen miltä tuntui nauttia aamukahvia runokirjaa lukien. Ei uutisia eikä sosiaalista mediaa, vain nahkasohvan narina pepun alla ja puisella pöydällä venetsialainen lyhty. Ikkunan takana tuulessa huojuvat syreenipuut ja vaahteran latvustosta kuuluva räkättirastaiden etäinen säksätys.

Tehtävänä oli valita runo, joka on vaikuttanut. Pohdin monien runoilijoiden välillä mutta lopulta valinta oli helppo. Valitsisin runon Eeva-Liisa Mannerin teoksesta Kuolleet vedet, johon tutustuin Villa Sarkiassa. (Mainittakoon, että Villa Sarkiassa on Eila Kivikk'ahon ja Tarleena Sammalkosken perintönä aivan loistava runokokoelma!) 

Tässä ensimmäinen runo Kuolleet vedet-teoksesta:

Etäinen kätketty huone

Etäinen kätketty huone

Valjasnahan tuoksu

Hämärä vaunuvaja

Valtava odotus

 

Ja ahtaasta veräjästä pujahti lapsuus

ja ponivaunut tulivat hakemaan

           rahisten hietikolla

 

Ajomiehellä valkoiset käsineet

ja koristeena piiska, soiva siima

Ajoimme läpi täplikkäiden lehtojen

Valoa, surua, valoa,

muistoa, lunta

 

Ja äkkiä ajuri hävisi

ja hevosta pitelivät pelkät kädet

ja veivät minua, en tiedä minne. 

 

Pidän tästä runosta valtavasti. Se on aistivoimainen ja tunnelmaltaan hämyisä, unenomainenkin. Lukiessa runoa voi melkein haistaa nahkan ja kuivan heinän. Kuulla kuinka pienet kivet rahisevat vaunun renkaiden alla. Puiden latvat heiluvat tuulessa illan hämärässä. Vaikkei runossa sitä mainita, voi oma mielikuvitus jatkaa tarinan kuvitusta ja luoda taivaalle hopeisena loistavan kuun, tähdet. Ehkä puussa huhuilee pöllö? Jänis syöksähtää tieltä pensaaseen piiloon... Pidän siitä, että runossa on pieniä yksityiskohtia, kuten se, että ajomiehellä on valkoiset käsineet.

Jumala piilee yksityiskohdissa, ne luovat tarinaan salaperäisyyttä. 

 

 

Teksti: Saila Lyytinen

Kuva: Saila Lyytinen

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.