Runous on rakkauden kieli
Sateinen, velvoitteista vapaa sunnuntai on paras päivä palata hetkeksi blogin päivittämisen ja runouden pariin.
Muutama viikko sitten kurssilla pohdimme mitä on runous. Meidät jaettiin kolmen hengen ryhmiin, joissa tutkimme runouden syvintä olemusta. Yrjö Hosianluoman mukaan runo on pieni sanataideteos, mutta on se paljon muutakin.
Runous on tiivistämistä; valtavan pienessä runossa voi olla valtavan laaja sisältö. Toisin kuin proosassa, runossa pienestä kasvaa suuri. Se ikäänkuin laajenee. Runous on moniulotteista, unia, alitajuntaa, assosiaatioita ja arvoituksia. Runous on alati muuttuvaa, kuin peilikuva tai heijastus.
Toinen ryhmä kirjoitti aiheesta niin kauniin tekstin, että haluan jakaa sen täällä kenties laajemmalle yleisölle. En valitettavasti muista, keitä kaikkia tuossa ryhmässä oli mukana, joten en voi antaa tällä kertaa kunniaa tekijöille.
Mitä on runous?
Hetken tavoittamista, näkymättömän sanoittamista, itseä tutkivaa, piilossaolevan esiintuomista.
YLLÄTYSTÄ
mielikuvien kanssa kikkailua, tunteiden purkamista, koko maailma!
Syksyn valuva vesi, kevään kuivattava aurinko, filminauha, jossa on kaikki kuvat, sanat kansien välissä, huikea!
Jos olisi totuus runo olisi se.
Käsistä valuva hetki jonka perään ryntää kompuroiden, sukellus pimeään akvaarioon, jaettu ajaton maailma, yhteiset aistimukset.
Haastavaa, vaikeaa, upottavaa, kipeää, määrittelyä pakenevaa, tuskaa, vaarallista, riemua!
Tätä myöhemmin tykönäni pohdiskellessa mieleen nousi (jälleen) lainaus Erica Jongin kirjasta ”How to save your own life”. Lainaan usein Jongia, ja syystäkin, sillä hänen kirjansa ovat antaneet paljon. Kiitokset vain jälleen kirjoittavalle ja musisoivalle ystävälle, joka ensimmäisen kerran kyseisen kirjailijan esikoisteosta minulle lainasi (terkkuja sinne kadun toiseen päähän, mikäli tätä eksyt lukemaan!)
”Ei voi kirjoittaa henkilöstä jota ei rakasta. Vaikka muotokuva on myrkyllinen, vaikka kynä on vanhojen kaunojen teroittama niin rakkautta on pakosta täytynyt olla jolloinkin tai muuten puuttuu se silkka raaka voima jota tarvitaan kynän työntämiseen paperin poikki. Ja kirjoittaminen kysyy voimaa – enemmän voimaa kuin on koskaan luullut omistavansa. Ja voima tulee rakkaudesta. Runon kirjoittamiseen tarvitaan rakkauden puuska ja novellien kirjoittamiseen tarvitaan useita rakkauden puuskia ja romaanin kirjoittamiseen niitä tarvitaan sadoittain. Runo on kuin yhden yön juttu, novelli on rakkausseikkailu ja romaani avioliitto. Silloin tällöin väsyy aiheeseensa ja intohimo heikkenee – mutta pidemmän päälle sitä vain sitkeästi pysyttelee asiassa kiinni. Toisinaan sortuu kiusauksiin; runoon tai pariin, satunnaiseen novelliin; mutta romaani pitää sinua ison tohvelin alla. Harhateille voi joutua muttei koskaan lopullisesti.”
Teksti: Saila Lyytinen
Kuvat: Saila Lyytinen