Tervetuloa kirjailijautopiaan!

Tässä pieni tarina siitä, miten päädyin Sysmään.

 

Perjantaiaamuna 19. toukokuuta sain kuulla ilahduttavia uutisia: Minut oli valittu Villa Sarkian kirjailijaresidenssiin kesäkuuksi!

 

Tiedon saatuani aloin innokkaasti suunnitella tulevaa kuukautta Sysmässä. Kävin kirjastossa lainaamassa kasan kirjoitusoppaita ja kaivoin esille vuoden haudattuna olleen romaanikäsikirjoituksen. Toivoin hartaasti, että saisin sen puhallettua vielä henkiin! Iltaisin tunsin kuitenkin mörön hiipivän nurkissa.

 

Tiistai-iltapäivänä samalla viikolla kuin minun oli määrä lähteä Sysmään tapasin Sallan. Ostimme torilta take away-cappucinot ja nousimme mäkeä ylös läheiseen puistoon istumaan. Kerroin Sallalle möröstä, ja että pelkäsin Sysmässä paljastuvan sen, mitä eniten pelkäsin: Että olinkin pohjimmiltani toivoton surkimus enkä saisi koskaan mitään aikaiseksi. Salla kuunteli kiinnostuneesti ja sanoi: ”En mä ainakaan ajattelisi kenestäkään noin. Vaikka sä tulisit sieltä takaisin etkä olisi saanut mitään aikaan niin mä sanoisin vaan, että ei se mitään, nyt kävi näin, mutta ei se mitään haittaa.” ”Joo mä tiedän, ettei näissä ajatuksissa ole mitään järkeä, mutta silti musta tuntuu siltä”, vastasin. ”Toiselle on vaan niin helppo sanoa, että kaikki menee hyvin. Että sulla ei oo mitään hätää, anna elämän kannatella. Omalla kohdalla se ei sitten olekaan niin helppoa…” ”Mitä sä sitten ajattelet itsestäsi?” ” No tietty et kaikki on menetetty”, Salla sanoi ja me nauroimme hyväntuulisesti.

 

Juotuamme kahvit kävimme kirjastossa, muutamalla kirpputorilla ja puutarhakaupassa, sillä Salla halusi ostaa itselleen pihakukan. Hän ehdotti, että minäkin ostaisin kasvin, jonka voisin ottaa mukaani Sysmään ja jonka voin istuttaa pihaan. Sanoin, että idea on mukava mutten ehkä viitsisi raahata mukanani kasvia, kun kantamuksia on muutenkin melko paljon. ”Musta on vaan kiva ajatella sut tällaisen romanttisen kirjailijautopian päähenkilönä. Ajelet ympäriinsä polkupyörällä, jossa on kori ja korissa kukkia”, Salla vastasi. Hymyilin, sillä ajatus oli minustakin hauska. 

 

Lähtöä edeltävä iltana pakkasin laukkuni huolella ja fiilistelin tulevaa matkaani. Puolen yön aikaan poikaystäväni tuhisi jo tyytyväisenä kun minä vielä valvoin. Romaanini hahmot ja mahdolliset juonenkäänteet vilisivät mielessä suloisena sekametelisoppana. Tunsin tutun tunteen, jota en osaa nimetä. En muista milloin olen viimeksi tuntenut tuon tunteen mutta olen varma että olen tuntenut sen joskus ennenkin. Jännitti, mutta hyvällä tavalla niin kuin silloin kun on ihastunut muttei ole varma tunteeko ihastuksesi samoin tai kuten silloin kun lähdin 17-vuotiaana ensimmäisen kerran yksin amerikkaan. Yritin harhauttaa mieltäni muistelemalla lapsuuden kesiä. Makasin selälläni ja katselin kynttilän kajon leikkiä katossa kunnes nukahdin. 

 

Bussi Sysmään lähti aamulla klo 9.20 laiturilta neljä. ”Tervemenoa tutkimaan luontoa ja ihmisluontoa”, poikaystävä vielä heitti hyvästiksi ja kiipesin bussiin. Bussi oli lähes tyhjä ja sain vapaasti valita istumapaikan. Istuin bussin takaosassa ikkunan vieressä ja otin mukavan asennon. Bussin nytkähdettyä liikkeelle sade oli jo raidoittanut ikkunat. Kuuntelin taustalla hiljaa soivaa Natalia Imbruglian Torn-kappaletta ja moottorin rauhoittavaa hyrinää. Tunsin, että sateesta huolimatta kesäinen seikkailu maalla oli alkamassa. 

 

Asikkalan kohdalla sade oli lakannut, mutta taivasta peitti vielä harmaa pilviverho. Voikukat värittivät tien piennarta ja koivun lehdet värisivät tuulessa. Ohitimme liudan poltetun tiilen värisiä taloja ja Vääksyn kanavan. Päijänteen kimmeltäessä mäntyjen takana tunsin keveyden valtaavan olemukseni; lempeän avaruuden, kuin päälläni olisi ollut väljä ja lämmin villapaita. Kaupungissa oloni on usein tunkkainen ja tunnen painautuvani tahtomattani lysyyn, supistuvani. Imperatiiviset ajatukset kolonisoivat mielen: Käy kaupassa. Muista maksaa laskut. Tiskaa tiskit. Mieti mikä sinusta tulee isona. Luonnon ympäröimänä ajatus alkoi virrata vapaammin ja löysi uusia polkuja. Aloimme lähestyä määränpäätä. Vasemmalla ohi vilahti kyltti, jossa luki Utopiankuja.

 

Asemalla minua oli vastassa Sysmän kirjastonjohtaja Riitta Kuisma, jolla on lempeät ja eläväiset silmät. Onneksi hän oli vastassa autolla, sillä oli alkanut jälleen sataa! Ajoimme lyhyen matkan Villa Sarkiaan, joka olisi kotini seuraavan kuukauden ajan. Edellinen asukas teki juuri lähtöä, ja oli jättänyt pirtin pöydälle itseleipomaansa raparperipiirakkaa. 

 

 

 

 

 

 

Kun muut olivat lähteneet ja kaikkialla talossa oli aivan hiljaista, keitin itselleni tervetuliaskahvit vastajauhetuista pavuista. Tunsin oloni kotoisaksi talossa, jonka lautalattiat narisivat lupaavasti ja jossa jo moni kirjailija ja runoilija oli työskennellyt ennen minua. Minut valtasi halu alkaa heti kirjoittaa, mutta hillitsin itseäni ja sen sijaan nappasin hyllystä kahviseurakseni Edith Södergranin vuonna 1942 painetun runokokoelman. Avasin kirjan kohdasta, jossa oli vanha kellastunut lehtileike kirjanmerkkinä ja luin runon maasta, jota ei ole:

 

Ikävöin maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mikä on, olen väsynyt himoamaan.

Kuu kertoo minulle hopeisin kirjaimin 

maasta jota ei ole.

Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti

maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme kuun kasteessa.

 

Elämäni oli kuuma harha.

Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut - 

tien maahan jota ei ole.

 

Maassa jota ei ole 

kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.

Ken on rakastettuni? Yö on pimeä

ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?

Taivaat kaartuvat korkeammiksi,

ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin

vastausta tietämättä.

Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.

Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.

Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat

ja aina olet rakastava.

 

 

 

Hörppäsin kahvia. Leikkasin palan piirakkaa lautaselle ja lorautin päälle runsaasti vaniljakastiketta. Syötyäni käänsin luontoaiheisen seinäkalenterin lehden toukokuusta kesäkuuksi.

 

Olin saapunut kirjailijautopiaan ja kaikki tulisi menemään hyvin. Olin hyvässä seurassa, elävien ja kuolleiden runoilijoiden kanssa.

 

Teksti: Saila Lyytinen

 

Kuvat: Saila Lyytinen

Kommentoi