Utopioita ja dystopioita

Hei näin vuoden tauon jälkeen!

Luin vuoden vaihteessa kaksi kirjaa, jotka linkittyvät erittäin vahvasti yhteen. Toinen on Antti Röngän viime syksynä julkaistu esikoisteos Jalat ilmassa ja toinen Antin ja hänen isänsä, jo pidemmän linjan kirjailijan, Petri Tammisen yhteisteos Silloin tällöin onnellinen (2020).

Jalat ilmassa on nuoren miehen kasvutarina, jossa käsitellään ahdistusta, riittämättömyyden tunteita ja sitä, miten koulukiusaamisen aiheuttamat traumat vaikuttavat vielä aikuisuudessakin. Päähenkilö Aaro muuttaa uuteen kaupunkiin ja aloittaa yliopisto-opinnot, mutta sosiaaliset tilanteet ahdistavat niin paljon, että on turvauduttava rauhoittaviin lääkkeisiin. Opiskelijan tie vie baareihin ja seuraa erinäistä epäonnista (ehkä jopa hieman tragikoomistakin) sekoilua ulkomaita myöten Aaron etsiessä sitä elämänmakua, josta kaikki tuntuvat hehkuttavan. Hyvääkin on, Aaro tapaa Iisan, joka rakastaa häntä, mutta yllättävä kohtaaminen vanhojen kiusaajien kanssa suistaa Aaron raiteiltaan ja hän joutuu lääkkeiden yliannostuksen takia sairaalaan.

Kirjeenvaihtoromaanissa Silloin tällöin onnellinen isä ja poika keskustelevat avoimesti vaikeista tunteista, pojan sairaalareissusta, suhteestaan ja kirjoittamisesta. Isä on kotonaan Vääksyssä, poika Jyväskylässä yliopisto-opintojen parissa, joiden pelkää johtavan ei-minnekään. Poika on juuri saanut romaanikäsikirjoituksensa valmiiksi ja lähettää sen isälleen luettavaksi.

”Rakas poikani, kaikki toistuu ja kaikki katoaa. Kaiken toistumisella tarkoitan sitä, että kaikki toistuu. Ja kaiken katoamisella tarkoitan sitä, että kaikki katoaa. Sinulle tämä on vielä teoriaa, tuntematonta geometriaa. Sinä elät tässä ja nyt. Nuoruuden preesens – yhteen ja samaan viikkoon mahtuu kaikki tunteet. Minulla viikon aikana sydän hyvä jos pari kertaa lyö.”

(Silloin tällöin onnellinen, 78)

Tapasin Antin tammikuisena arki-iltana Lahdessa haastattelun merkeissä.

Saila: Moi Antti, hauska tavata! Melkein kaikissa susta kirjoitetuissa jutuissa kerrotaan samat asiat eli että oot kotoisin Vääksystä, sun isä on kirjailija, oot harrastanut juoksua ja opiskellut kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa. Miten sä haluaisit nyt kuvailla itse itseäsi?

Antti: Miellän että kirjoittaminen on se mun juttu nyt. Oon yliopistolla kuitenkin myös, vaihdoin Jyväskylästä Tampereelle. Jyväskylässä mulla oli sivuaineena kasvatustieteet mutta en nähnyt itseäni opettajana. Tampereella opiskelen informaatiotutkimusta ja kirjallisuutta. Toi informatiikka kirjastoalalle olis yksi vaihtoehto ja se tuntu enemmän omalta jutulta.

SAILA: Mitä sulle kuuluu tällä hetkellä?

ANTTI: Vähän vaihtelevaa… Koko ajan on niin paljon asioita päällekkäin menossa. Kaikki kirjaan liittyvä on mennyt hyvin ja Jalat ilmassa myy ihan hyvin esikoiseksi. Sain syksyllä apurahan kirjoittamiseen ja se sujuu. Mut sitten tässä on muuta hapuilua ja kaikennäkösiä tuskatiloja. Hikeä pukkaa välillä…

SAILA: Hikeä pukkaa… Hyvin sanottu. Tai siis ymmärrän kun olen lukenut sun kirjasi. Siihen liittyen, kirjasihan on autofiktiivinen mutta kuinka todellisia kuvailemasi kiusaamiskokemukset on?

ANTTI: On ne totta. Tietysti mä oon poiminut tiettyjä asioita joten tulee kuva että mulla olisi ollut 24/7 tollasta mikä ei tietenkään ole totta. Mä en oo halunnut uhriuttaa itteeni tai dramatisoida mun kokemuksia. Oli vaikea tasapainoilla kun toisaalta halusin että kirja jollain tavalla pysäyttäis ja ajattelin että menen niitä asioita päin. Mutta voiko itseään tai omaa menneisyyttään koskaan täysin objektiivisesti tarkkailla? Mutta jokainen mun kirjoittama lause on rehellinen, mä oon yrittänyt kertoa asiat miten ne koin, mitään vähättelemättä tai liioittelematta.

SAILA: Millainen tää kirjoitusprosessi oli?

ANTTI: Mä oon kertonut tän tosi monessa paikassa… eli asuin silloin Jyväskylässä. Mä kävelin tossa Aleksanterinkatua (Lahdessa, toim.huom.) ja tuli sellanen ahdistuskohtaus ja rupesin miettimään miks mulla on tällasia fiiliksiä. Siitä tuli ajatus että nyt aika on oikea kirjoittamiselle ja ostin Suomalaisesta vihkon ja aloin kirjoittaa.

SAILA: Kirjassasi kuvaat aikuisiän ahdistustasi ja takaumissa näytetään sun kokemaa koulukiusaamista. Koetko että ahdistus on suoraa seurausta koulukiusaamisesta?

ANTTI: En ajattele niin mustavalkoisesti että ahdistus olisi pelkästään kiusaamisen tulosta vaan myös temperamentti, kasvatus ja ympäristö vaikuttaa. Koen että olen hirveän herkkä ihminen ja mun on vaikea sulkea asioita pois.

SAILA: Miten olet toipunut tästä sairaalakokemuksesta?

ANTTI: Se hommahan oli se että mulla oli diagnoosi ahdistuneisuushäiriöön ja oli määrätty iso määrä niitä lääkkeitä. Silloin mulle tuli sellai tapa ja automaatio. Se on hirveen tehokas keino hetkellisesti. Sit se meni överiksi. Oli jonkunlainen puolivahinko tai nuoren ihmisen rajojen kokeilua että jouduin sairaalaan ja osittain et halus näyttää muille että mulla on asiat huonosti kun sitä ei uskaltanu sanoa.

SAILA: Mitä sä työstät tällä hetkellä?

ANTTI: Mulla on tässä tää, sain kaverilta superhienon vihkon missä on mun nimi. (näyttää mustaa nahkakantista vihkoa). Mä oon kirjottanut kahviloissa, on helpompi kirjoittaa sillai. Autofiktio on tällä hetkellä itelle se tapa tehdä. Tällä hetkellä kirjoitan siitä, miten nuori aikuinen, milleniaali, näkee maailman tällä hetkellä. Käytän ihan omaa nimeä tässä.

SAILA: Haluatko paljastaa jotain havaintoja, mitä maailmasta näkyy milleniaali Antti Röngälle?

ANTTI: Ainakin tietoisuus kaikesta, mikä on hyvä mutta myös raskas asia. Esim. toi ilmastoasia peilautuu moneen juttuun, se ristiriita siinä että tää kulttuuri on niin individualistinen mutta kuitenkin niitä yksilöitä on enemmän kuin koskaan ennen. Kaiken epävarmuus… Töiden epävarmuus ja epävarmuus tulevaisuudesta. Tosi monta asiaa läpäsee, se ettei oo semmosta…  Se on sellanen asia mitä toistellaan joka paikassa mutta ne vanhat polut mitä ennen on voinut ottaa niin niitä ei enää ole samalla tavalla. Ja se utopian ja dystopian… Jos mä ajattelen mun henkkoht elämää niin satavuotta sitten ei ehkä oltais aateltu että joku voi elää näin että käy kahviloissa vähän kirjottamassa eikä tee hirveesti mitään tuottavaa mutta silti on hirveesti mukavuuksia loppujen lopuksi, se on utopiaa mulle. Mut sitten uutisista välittyy tosi dystooppinen kuva.

SAILA: Sulta ja sun isältä on myös nyt vuoden alussa julkaistu yhteisteos. Sä myös kerrot siinä, että oot oppinut pelkäämään isäsi takia ja että  oot kokenut  että teillä ei oo samat oikeudet kuin muilla. Koetko sä oikeasti näin vai onko tää vaan tällasta pojan uhoa isälleen?

ANTTI: On siinä ehkä vähän sellastakin että tulee helposti kärjistäneeksi asioita jotta sais ne näkyviin mutta on siinä aito kokemus että me ollaan jossain liikuttu niin koko ajan isästä on aistinut että jotain pahaa tapahtuu ja jälkeenpäin isä nolostelee tai on ahdistunut. Silloin on tullut sellanen olo että maailmassa kuuluu väistää ja että maailma on vaarallinen paikka. Isä on sellanen että se ottaa asiat aika tosissaan, vaikka se on tosi humaani ja sellanen pehmeitä arvoja edustava, ei missään nimessä mikään äijämies, mut sit se suhtautuu asioihin aika jyrkästi ja varsinkin kirjoittamiseen. On ollut aika ankara kasvatus.

SAILA: Sä et siis koe että sun isä on alfauros?

ANTTI: Ei, ei edes beeta-uros.(nauraa)

SAILA: Minkälainen on alfauros ja beetauros jos sä kuvaisit?

ANTTI: Mä en siis ajattele että ois hyvä olla alfamies mutta jos mennään siihen niin siihen liittyy sellanen salilla käyminen, että on fyysisesti voimakas. Ei hirveesti välitä muiden mielipiteistä, ei hirveen tunteellinen ainakaan julkisesti, kattoo lätkää, on kova jätkä mut toisaalta sekin voi olla jonkun asian peittämistä. Beetamies olis sellanen Matti Vanhanen, sellanen vähän pehmeä mut kuitenkin… Tää nyt on tällasta puoliksi vitsailua. Mun mielestä se että on oma ittensä on kaikkein miehekkäintä ja eniten rock and roll niin miehellä kuin naisella. Meiän perheessä sellanen fyysinen voimankäyttö on ollut kiellettyä, sellanen kyynerpäätaktiikan käyttö.

SAILA: No eikö kyynärpäätaktiikan käyttäminen ookin vähän paheksuttavaa? Ainakin mun mielestä se on vähän junttia.

ANTTI: Joo mutta mä haen sitä että henkisesti tietää että on oikeus olla olemassa ja ottaa oma tila. En hae mitään sellasta perinteistä maskuliinisuutta.

SAILA: Millanen miehen rooli olis sun mielestä tavoiteltava?

ANTTI: Sellainen että kunnioittaa itseään ja muita. Tiedostaa oman arvonsa, ei vähättele itseään, ei anna tulla hyväksikäytetyksi eikä miellytä muita. Myös kunnioittaa muita, siinä on se hienostuneisuus että ymmärtää monimuotoisuuden ja mikään ei oo mustavalkoista. Joviaali mutta vahva.

SAILA: Ootko menossa sitä kohti?

ANTTI: kyl musta tuntuu että on menossa sitä kohti. sen jälkeen kun täytti 20 on löytänyt oman tapansa olla ja oon aika tyytyväinen siihen millainen olen ihmisenä.

SAILA: Miten sun isä suhtautuu siihen että sä kritisoit häntä näin avoimesti?

ANTTI: Tää kirja (Silloin tällöin onnellinen) oli itseasiassa mun isän idea. Kyllä mua vähän hävettää, että oon niin kiittämätön vaikka kyllähän mä täällä myös kehun paljon iskää. Ehkä meillä molemmilla on se sama, että tarve ja halu kirjoittaa menee kuitenkin häpeän edelle.

SAILA: Koetko että olet oppinut kirjottaa paremmin isäsi ansiosta?

ANTTI: Eihän sitä voi kieltää. Kylhän se on lukenut mun tekstejä ja antanut palautetta ja meillä on luettu paljon lapsesta lähtien, kyllähän se kehittää.

SAILA: Ootko sun mielestä parempi kirjoittaja kuin sun isä?

ANTTI: Joo.

Teksti ja kuvat: Saila Lyytinen