Jätin teidät pohtimaan viime kirjoituksessa mikä mullisti elämäni.

Kerron teille nyt tarinan ensimmäisen osan joka alkoi syyskuussa 2024 eikä loppua näy.

Kaikki hyvät tarinat alkavat tutulla lauseella ”Olipa kerran…” joten niin alkaa tämäkin…

”Olipa kerran harmahtava päivä syyskuussa. Kävelin Tampereen Nekalan isoa katua pitkin kohti sen päivän toista asuntonäyttöä. Olimme mieheni kanssa riidelleet viikoittain jo yli vuoden ajan samasta asiasta enkä enää nähnyt, että voisin olla onnellinen jos asuisimme yhdessä. En kuitenkaan ollut eroamassa vaan hakemassa itselleni uutta kotia. Nekalaan päädyin koska mulla ei ole luottotietoja joten en saa valita asuntoa vaan pitää ottaa mitä on tarjolla. Matkalla näpyttelin painavia pikkutikareita tekstin muodossa miehelleni jonka kanssa toistimme taas tätä viikoittaista riitelyrutiinia. Hänellä oli samaan aikaan magneettikuvaukset ja ajattelin, että ”kyllähän iso mies osaa yksin lääkäriin mennä”. Kadun tuota vielä näin puolen vuoden jälkeenkin.

Magneettikuvaukset oli määrätty koska mieheni näkökenttä oli huonontunut ja välillä kävellessään hän kaartoi jommalle kummalle puolelle (en juuri nyt muista kummalle) ikään kuin painovoima olisi vetänyt häntä sinne. Kerran hän myös menetti tasapainonsa noustessaan bussiin sekä kaatui portaissa linja-auto asemalla.

Pääsin asuntonäyttöön juuri ajoissa, mutta kuitenkin myöhässä. Selkeästi en oikeasti halunnut sitä asuntoa koska en ollut valmis olemaan ajoissa.Toisaalta todennäköisemmin syynä on ihan vaan ADHD ja aika-optimismi. Kyseessä oli pimeä iso yksiö: pikku keittiö sekä makuuhuone/olohuone ja vessa. Päästessäni pois asunnolta tielle 20 metrin päähän tuli viesti jossa kerrottiin, että en saanut kämppää. Huvituin siitä, että päätös tehtiin niin nopeasti. Tuntui siltä kuin se olisi jo päätetty ennen näyttöä. Laitoin viestiä päivän ensimmäisen asunnon vuokraemännälle koska hänen asuntonsa todellakin halusin: uusi yksiö mustalla keittiöllä ja vapaasti valittavilla seinänväreillä unelmien asuinalueella Santalahdessa! Harmikseni tällä kertaa oli pitänyt kilpailla siitä kenellä on huonoin tilanne. Toinen hakija oli menettänyt kaiken tulipalossa ja minulla vain asumusero.

Seuraavana aamuna katsoin jotain televisiosta. Riita oli yhä päällä koska emme olleet selvittäneet sitä kotiin tullessani. En jaksanut välittää, olin niin tuohtunut.

Miehelleni soitti lääkäri. Puhelu oli yhtä kaaosta: sanoista ei kuulemma saanut selvää ja puhelu pätki. Kaikki mitä jäi käteen olivat ”sun täytyy tulla uudestaan kuvauksiin täällä näkyi jotain” . Seuraavaksi oli pitkät viisi-viisitoista minuuttia. Mä vaan arvioin ajan koska en ollut vieläkään inessä koko hommassa: pelkästään seurasin sivusilmällä ja 10% teholla.

Tuli uusi puhelu. Selkeät ja selvät sanat: kuvissa näkyi kasvain. Hyvä vai paha? Sitä emme tietäisi ennen kuin mies menisi uudelleen kuvattavaksi.

Tuli itku. Sillä sekunnilla, kun kuulin sanan ”kasvain”. Menin puhelun aikana halaamaan miestä takaapäin ja riita oli sillä selvä. Enää ei ollut syytä vääntää pienemmistä asioista, kun toisella oli aivokasvain.

Kuvaukset olivat aamu hämärällä joskus syyskuun lopussa. Istuin odottamassa tunnin ja neljäkymmentäviisi minuuttia. Järkyttävän pitkä aika varsinkin, kun oli jano. Kuvausten jälkeen tuli puhelu, että löydös on pahalaatuinen aivokasvain glioma gradus neljä.

Tämä gradus neljä tarkoittaa kaikista pahinta laatua:  ärhäkintä ja nopeimmin kasvavinta pahalaatuista kasvainta, eli syöpää.

Diagnoosin jälkeen oli kuukausi aikaa hyväksyä asia ja valmistautua koepala leikkaukseen. Miehelläni glioma sijaitsee sellaisessa paikassa ettei sitä voi leikata juuri yhtään. Tsemppasin miestä leikkaukseen omien kokemusteni kautta. Kerroin, että nukutus on leikkauksen parhain kohta koska siinä saattaa mennä vähän hupsuksi. Tsempeistä huolimatta oli tulossa erittäin jännittävä päivä meille kaikille. Itse en sitä tosin osannut odottaa.

Leikkaus päivä koitti 28.10.2024 ja lähdimme sinne yhdessä appiukon kanssa. Appiukko oli tullut Kiinasta leikkauksen takia ja toimi tukena sekä apuna muutenkin vaikeassa tilanteessa. Kaikki oli vielä todella normaalia tuona aamuna. Mieheni oli oma itsensä ja oma mieleni rauhallinen. Annettiin viimeiset halit ennen kuin mies lähti kohti kirkasta esivalmistelu huonetta. Lääkäri tuli hetken päästä juttelemaan meille leikkauksesta. Hän kertoi riskit, tavoitteet ja todennäköisyydet. Sovittiin myös, että hän soittaa minulle leikkauksen päätyttyä. Tämän jälkeen lähdimme apen kanssa kävelemään kohti pitkiä sokkeloisia käytäviä ja multa tuli vihdoin ensimmäinen kyynel. Appiukonkin ääni värisi jutustellessamme leikkauksen mahdollisesta kulusta ja kaikesta mitä nyt oli meneillään.

Kotiin päästyäni aika kului hitaammin kuin koskaan. Romahdin totaalisesti. Pelotti. Syytin itseäni kaikesta mitä 7 vuoden suhteen aikana olen onnistunut möhlimään. Itkin, itkin ja itkin vielä enemmän. Tajusin, että mieheni voisi menehtyä tuona päivänä siihen leikkauspöydälle. Päätin maalata hänelle taulun jotta saisi palan minua sekä kodikkuutta sairaalaan. Kello alkoi olemaan iltapäivän puolella ja huoleni hiipi uudestaan: miten voi kestää näin kauan? Onko tullut komplikaatio? Pohdin. Lopulta puhelin soi kuuden aikaan illalla ja tuolloin olin odottanut jo 8 tuntia.

Lääkäri kertoi, että leikkaus oli mennyt hyvin. Hän oli jopa saanut enemmän kasvai

nta pois mikä oli alunperin tarkoitus. Kasvaimesta joka oli kooltaan 2,5 cm oli lähtenyt noin kaksi milliä yhden millin sijaan pois jos nyt oikein muistan. Sain paljon lääkärisanastoa  sisältävää tekstiä prosessoitavaksi lyhyessä ajassa. Kyselin mahdollisesta tulevaisuudesta ja lääkäri sanoi suoraa, että aikaa ei ole paljoa. Puhuttiin 6kk-18kk eliniästä. Tieto oli tietenkin musertava, mutta enemmän tuntui epätodelliselta.

Kysyin voimmeko mennä katsomaan häntä sairaalaan ja vastaus oli myöntävä.

Ensin piti kuitenkin soittaa vierailuaikeista hoitajalle. Hoitaja ehdotti, että jos tulisimme seuraavana päivänä jotta mieheni olisi herännyt ja pystyisi keskustelemaan. En ottanut ehdotusta kuuleviin korviini vaan kerroin, että tulen mielelläni katsomaan vaikka nukkuvaa miestä pääasia on, että näkisin hänet. Kesken puhelun kuulin yskintää ja hoitaja sanoi ”miehelläsi on nyt joku, pitää mennä”. Pelästyin koska tilanne kuulosti hätätilanteelta. Soitin appiukolle ja lähdimme ajelemaan sairaalaan.

Sängyllä makasi erittäin tokkurainen ja ruhjotun näköinen mies. En ollut koskaan nähnyt häntä siinä kunnossa. Suretti ja tunsin todella vahvaa rakastumisen kaltaista tunnetta sisälläni. Minun vahva, jykevä ”peruskallioni” oli nyt heiveröisessä kunnossa kuin pikkulintu… Annoin taulun ja pidin kädestä kiinni. Hän kysyi miten leikkaus meni ja vahva ADHD puoleni nousi esiin: selitin pitkän kaavan kautta miten leikkaus oli mennyt vaikka arvelin, että mieheni on niin tokkurassa ettei tule muistamaan tästä mitään. Lyhyen vierailun lähdin kyynelten virratessa kotiin. Soittelin sairaalaan tiuhaan ja kyselin kuulumisia. Se helpotti.

Seuraavana aamuna laittauduin innokkaasti jotta ehtisin mahdollisimman nopeasti sairaalalle. Tällä kertaa olin menossa ihan yksin ja se tuntui mahtavalta koska tarvitsin nyt aikaa aviomieheni kanssa. Kipitin TAYS:in käytävää korkokengilläni ja yhtäkkiä näen edessäni pyörätuolissa istuvan takkupään! Mieheni oli oma toimisesti rullannut melkein ala-aulaan asti. Ryntäsin halaamaan häntä todella onnellisena. Kaikki oli samantien niin kuin ennen… hyvinä aikoina siis!

Vietettiin sairaalassa viikon verran aikaa. Hengailtiin R-kioskilla ja Subwayssa sekä pedissä sarjoja katsellen kainalokkain. Saatoimme olla joko koominen näky tai suloinen näky koska näytimme aivan vastarakastuneilta. Sisustin puolet huoneesta pikku laatikoilla ja taulu pääsi ikkunalaudalle. Tulimme myös tutuiksi tiuhaan vaihtuvien huonekavereiden kanssa. Miehen piti joutua vielä kuntoutus laitokseen koska häntä ei voitu kotiuttaa vahvan kipulääkkeen kanssa. Viikon aikana se kipulääke kuitenkin ehdittiin laskea alas. Silti hänellä oli kovat kivut, mutta ne eivät olleet syy jäädä sairaalaan. Kotiuttamisesta puhuttiin, mutta se ajatus tuntui seilaavaan edes takaisin eikä otettu selvää onko mies siellä vielä viikon vai yhden yön. Viimeisenä päivänä saatiin riitakin aikaiseksi. Syyt olivat varmaan lähinnä koko aikainen yhdessä oleminen, lääketokkura ja PMS. Isolta tuntunut riita jonka tänäkin päivänä vielä muistan päättyi kuitenkin siihen, että mies kotiutettiin.

Siitä alkoikin sitten uusi helvetti, mutta tämä on sen verran pitkä kirjoitus, että jätetään jotain seuraavaan kertaan. Ei makeaa (eikä syöpää) mahan täydeltä 😉

p.s. kuulun nykyään mustahuumori gängiin ! <3