#kutsumua, tai: minun tarinani
Lukiolaiset aloittivat koulukiusaamista vastaan #kutsumua-kampanjan
(kampanjasta löydät lisätietoa painamalla tästä).
Nyt minäkin otan siihen osaa, omalla tarinallani:
”Olisi varmaankin helpompaa listata ne sanat, joita haukkumiseeni ei käytetty sillä kiusaajillani oli todella laaja sanavarasto. Kiusaajani eivät olleet tyhmiä, he vain kanavoivat fiksuutensa aika pahasti vika paikkaan: itse tuntonsa pönkittämiseen tuhoamalla minun.
Kiusaamiseni ei rajoittunut kouluun vaan kaikkeen aikaani: kun kävelin kadulla, käytin puhelinta (jouduin vaihtamaan numeroani vähän väliä) tai oleilin internetissä. En saanut hetken rauhaa missään. Kiusaaminen ei rajoittunut myöskään pelkkiin haukkumasanoihin vaan se oli henkistä väkivaltaa hyvin laidasta laitaan, esimerkiksi olla kuin minua ei olisikaan (eikä siis siten, että minut oltaisiin jätetty rauhaan vaan siten, että esimerkiksi päälleni istuttiin ja todettiin ”Oho, sori en huomannut että istuit siinä”), yritykset huijata minua ja tehdä minut täysin naurun alaiseksi, päälleni heitettiin roskia jnejne.
”RUMA OUTO ÄLLÖ
NÄPSÄKÄN NÄKÖI
& OMA ITSENSÄ :)”
(joojoo, pari sanaa liikaa, mutta kolmeenkin karsiminen
siitä miljoonalitaniasta oli vaikeaa!)
Pahinta itse kiusaamisessa oli se, etten päässyt sitä pakoon. Saatoin yölläkin herätä ties millaisiin pilapuheluihin, vaikka numeroni oli salainen enkä jaellut sitä kuin vain harvoille ja valituille: kiusaajat vain todentotta osasivat hommansa. Kiusaamiseen yritettiin monilta tahoilta puuttua ja se otettiin koulussa vakavasti, mutta siihen ei vain tepsinyt mikään. Menetin täysin itsetuntoni ja elämänhaluni. Ensimmäisellä asuinpaikkakunnallani kiusaamista kesti noin 7vuotta eli niin kauan kuin siellä ehdin kouluja käymään. Tilanteet kärjistyivät niin kiusaamisen, kotiolojen kuin mielenterveytenikin puolesta siihen malliin, että aikani lähteä muualle tuli jo 14-vuotiaana. Kiusaajistani en kuitenkaan heti päässyt eroon sillä ensimmäisellä paikkakunnalla, jonne muutin tämän jälkeen oli – tattadaa – kiusaajani serkku ja juorut kulkivat eteenpäin. Tapahtui kuitenkin ihme ja vaikka uusi paikkakunta oli edellistäkin pienempi kylänpahanen niin kiusaaminen rajoittui vain pienen porukan sisälle, siitäkin huolimatta etten ollut ulkonäöllisesti todellakaan normaalimmasta päästä sitä aikaa. Sitä iloa tosin kesti vain muutamia kuukausia, kun nuorisokoti (jossa siis asuin) meni konkkaan ja minä jatkoin eteenpäin uuteen kylänpahaseen heti kahdeksannen luokan loputtua.
Siellä herätin taas enemmän negatiivista huomiota, tosin en lähellekään niin paljon kuin ensimmäisessä asuinkunnassani (luojan kiitos). Itse asiassa tässä kylänpahasessa kiusaajat menettivät mielenkiintonsa yllättävän nopeasti minua kohtaan sillä he joutuivat yhteisen ystävämme takia sietämään minua ja lopulta he huomasivat, etten ollutkaan sellainen kuin he olivat luulleet. Kyllähän he aivan varmasti vielä minusta kakkaa seläntakana puhuivat (tosin he nyt puhuivat niin jopa omista kavereistaan, että…) etenkin, kun en suostunut mukautumaan heidän tahtoonsa vaan hengasin edelleen niiden ”sorsittujen” kanssa ja tein niin vieläpä kouluvuoden loppuun saakka. Sen jälkeen tieni vei taas eteenpäin uudelle paikkakunnalle, tällä kertaa suurempaan cityyn ja aivan yksin.”
Nykyään olen itsevarma ja onnellinen nainen.
Minulla on ystäviä ja minua rakastetaan.
Kunnioitan ja rakastan itseäni enkä kuuntele muiden ilkeitä sanoja:
tiedänhän itse totuuden.