Vaikka useimmat asiat olenkin käsitellyt ja jättänyt taakseni, niin jotkin asiat vielä seuraavat matkassa: säälinkerjääjä- sekä huomionkipeäleima. Nämä kaksi ovat seuranneet minua aivan lapsesta saakka ja näiden takia en esimerkiksi ole mitään avautuvinta tyyppiä: kuinka monta kertaa näitä leimoja onkaan nosteltu vain sen takia, että kerrankin totuuden jonkun kysyessä mitä kuuluu. Tämän vuoksi #kutsumua-tarinani myöskin oli hyvin pintapuolinen kertomus, missä ei turhia yksityiskohtia ollut. Päätin kuitenkin poiketa kaavastani facebookissa liikkuvan Annan tarinan innoittamana. Kuittaan täysin tarinan aloitussanat nimittäin ”Sanotaan että lapset on julmia, mutta jostain he käytöksensä oppii”.

Vaikka (luojan kiitos) tarinani aikuisista ei olekaan lähellekään niin traaginen kuin Annalla, päätän uskaltautua avaamaan suuni siinä toivossa, että edes yksi ihminen oppisi siitä jotakin. Tuon asiaa tosin esille hieman eri näkökulmasta, nimittäin siitä lapsen. Lapset osaavat olla ilkeitä toisille ihmisille ikään katsomatta, mutta voi kulkaas – niin osaavat ne aikuisetkin.

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta nelostien varrella. Kuten onkin tullut ilmi, siellä asumisaikani ei ollut mitenkään elämäni helpointa aikaa. Esimerkiksi se koulukiusaaminen. Aluksi minua kiusasivat vain toiset lapset, koko ajan pahenemissa määrin. Silloin oli kuitenkin satunnaisia ihmisiä, joiden kanssa vietin aikaa enkä ollut aluksi vielä täysin syrjäytynyt kaikista muista, vaikka minua joukosta pois usutettiinkin. Vasta siinä kohtaa, kun aikuiset tulivat asiaan mukaan jäin yksin, tilanne kärjistyi sen suhteen jo ala-asteella.

Vanhemmilla ei ollut alunperin ongelmia suhteeni, olinhan hyvä käytöksinen lapsi. Juorut kuitenkin levisit, ensin lapsilta lapsille, sitten lapsilta aikuisille ja lopulta aikuisilta aikuisille. Aikuiset alkoivat pitämään minua yhtäkkiä haitallisena ja huonona seurana heidän lapsilleen. Menetin ystäviä ja lopulta jäin yksin, ymmärtämättä mitä tässä tapahtui (hei, olinhan vasta lapsi). Monissa perheissä olin suorastaan tabu eikä minusta saanut mainita sanallakaan, tästä tuli oikeastaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kysyin äidiltäni toistuvasti, miksen saa enää leikkiä (entisten) ystävieni kanssa ja miksi heidän vanhempansa vihaavat minua. Kiitokset äidilleni kaikista luovista vastauksista, jotka estivät itsetuntoni romuttumisen niinä hetkinä. Myöhemmin näistä entisistä ystävistäni tuli kiusaajiani, eikä ole mitenkään epäselvää mistä se käytös oli opittu. Tajusin sen jo silloin.

Esimerkin voima on aivan mieletön. Lapset oppivat toisiltaan, mutta ennen kaikkea he ottavat mallia vanhemmiltaan. En tiedä, onko yksikään näistä vanhemmista miettinyt hetkeäkään vaikutustaan tässä asiassa. Kuitenkin sitä olisi luullut ja luulisi yhä aikuisten ihmisten osaavan käyttää sitä omaa järkeään ja päättelykykyään, etenkin tilanteissa, missä puhutaan lasten juoruista (hei ihan oikeasti). En kuitenkaan ole kenellekään heistä vihainen, enää. Olen vain mielettömän pettynyt ja toivon heidän lasten aikanaan oppineen käytöstapoja, mitä heille ei selkeästi kotona opetettu (ainakaan sen 14vuoden aikana, mitä kyseisellä paikkakunnalla asuin). Lisäksi toivon heidän tuntevan piston sydämessään. En siksi, että haluaisin heille tapahtuneesta mielettömän pahan mielen vaan siksi, että siten he voisivat oppia tapahtuneesta ja olla jakamatta moista käytöstä eteenpäin, esimerkiksi lapsenlapsille.