Tiedän, että tämä aihe alkaa olemaan varmasti puhki kulunutta kauraa, mutta koska aihe on olennainen osa elämääni ikävä kyllä yhä edelleen niin haluan jauhaa siitä vielä kerran lisää.

Minulla on tällä hetkellä täällä Tampereella vain kolme ystävää (tai ylipäänsä tuttavaa, joihin tulee pidettyä yhteyttä). Yhtä en näe juuri koskaan, toisen kanssa olemme vastikään vasta alkaneet treffailemaan enemmän ja kolmatta näen silloin tällöin, kun hänen aikataulustaan aikaa löytyy. Niin ja sanottakoot, että heistä kaksi tunsin jo ennen tänne muuttoa ja vain yksi kolmesta on uudempi tuttavuus. Olen tämän vuoden aikana tutustunut muihinkin tamperelaisiin, mutta vain todella pienen murto-osaan tutustunut hieman paremmin eikä niistäkään tullut lopulta mitään syystä tai toisesta. Koska nykytilanteeni ei edes auta milläänlailla uusiin ihmisiin tutustumista, niin minua on asia alkanut pikkuhiljaa ahdistamaan. Tunnen oloni usein riittämättömäksi ja koen vian olevan minussa vaikka järjellä ymmärränkin, etten mahda tälle juuri nyt mitään. Olen yrittänyt kyllä tosissani tutustua uusiin ihmisiin ja luoda suhteita, mutta olen onnistunut tapaamaan lähinnä vain niitä vääriä tyyppejä.

(kuva)

Kun muutimme tänne, suoraan sanoen odotin hieman muuta. Olin aivan liian optimistinen ja tiesin sen jo silloin, mutta jos en olisi ollut niin en asuisi täällä. Aloitettuani opinnot Lahdessa luokkani oli mahtava ja olisin taatusti saanut sieltä kasan uusia ystäviä, varmasti muutaman pysyvänkin. Kun vaihdoin opiskelemaan Tampereelle, niin odotin samantyyppistä menoa vaikka järjellä ajateltuna oli todennäköisempää saada jotakin aivan muuta. Kuten odotettua, todennäköisyydet toteutuivat ja luokkani koostui juuri sellaisista ihmisistä, joiden kanssa ei sen suuremmin synkannut ja jättäydyin sopeutusyritysten jälkeen suosiolla ulkopuolelle (pitänee lisätä, että itsellä ikää 20+ ja opiskelin nuorisopuolella). Onneksi luokallani oli kuitenkin se yksi upea mimmi, jonka kanssa olemme vieläkin aktiivisesti yhteydessä vaikkei meistä kumpikaan enää kyseistä koulua käy. Kun vain pystyisimme näkemään useammin.

(kuva)

Toinen asia, missä olin liian optimistinen oli siellä koulussa pysyminen eritoten jouduttuani linjalle, mikä ei millään muotoa ollut sopiva kropalleni. Olen kuitenkin ylpeä siitä, miten kauan pystyin tällä erää sinnittelemään enkä toisaalta pystynyt siirtyessäni ihan kaikkea kuitenkaan ennustamaan, että mikä minua vielä odottaisi. Olisin varmasti saanut asiat hoidettua vielä helpostikin voiton puolelle ellei epäonni olisi niin pahasti ollut riesanani.

Kuten olen jo usein painottanutkin, en silti kadu tänne muuttoa. Vaikka alkuni täällä on ollut lievästi sanoen hankala eikä mikään mennyt suunnitelmien mukaan lähellekään, niin tunnen tämän paikan silti kodikseni. Minä todella viihdyn täällä siitäkin huolimatta, ettei sopeutuminen tänne ole ollut millään muotoa helpointa. Tässä kaupungissa vain on se jokin, minkä vuoksi viihdyn täällä. En tiedä mikä se on, mutta se antaa energiaa jaksamaan ja yrittämään vaikka normaalisti alkaisin olemaan luovutustilassa sillä nykytilanteeni ei totta tosiaan ole mitään herkullisinta. Lisäksi se, että näen miten mieheni viihtyy täällä saa todella hymyn huulille niinäkin päivinä, milloin ei hymyilyttäisi mikään. Mutta ei – en tee tätä (vain) hänen takiaan vaan siksi, että minäkin haluan tätä. Sisäinen optimistini uskoo, että tästä poikii vielä joku kaunis päivä jotakin hyvää. Ehkä se on jo liian optimistisesti ajateltu, mutta siten jaksan päivä toisensa jälkeen menettämättä toivoa. Eikä kukaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan – ehkä minulle sattuu vielä jotakin hienoa (ja odottamatonta).