kirjoitettu/aiemmin julkaistu
09.05.2014
11:01
(hups, pieni kämmi niin julkastui uusiksi)
 

Tänään on taas huonompi päivä eikä siksi tarkoitukseni ollut alun perin kirjoittaakaan. Osittain siksi, että juuri nyt on hankala löytää sopivaa kirjoitusasentoa ja osittain siksi, että olen jotenkin pelännyt kertoilla liikaa täällä siitä mitä käyn läpi. Vaikkei mistään kovin vakavista aiheista puhutakaan, ikävistä kylläkin. Päätin kuitenkin nostaa kissan pöydälle sillä olen utelias näkemään mitä tapahtuu (vai tapahtuuko mitään).

Olen suoraan sanoen väsynyt ja lopen kyllästynyt olemaan sairas. Nyt lähes yhtä jaksoisesti olen ollut sairaana sitten viime lokakuun (tai no, jos asiaa oikein niin sitten syntymäni mutta..). Kaikki lähti viattomasta rytmihäiriöstä, joita minulla on ollut pari kertaa aiemminkin. Ongelmaksi vain osoittautui, että tällä kertaa niitä alkoi esiintymään enemmän (ja enemmän ja enemmän). Aluksi kuitenkin pärjäsin ja tiesin terveystarkastuksen olevan tulossa, olinhan juuri aloittanut opinnot – taas. En ollut edes huolissani, sillä tiesin lievien rytmihäiriöiden olevan normaaleja etenkin nuorilla aikuisilla.

Sitten mukaan tuli järkyttävä hikoilu (kuin pieni porsas kuten taisin sitä aikaan kuvailla), kuumuuden tunne sekä jatkuva hengenahditus, jonka myötä rytmihäiriöni alkoivat hieman pahenemaan. Sain riesakseni myös aivan järkyttävän hedarin, joka syksyllä esiintyi vielä lyhyitä aikoja kerrallaan. Lopulta oireita olikin jo iso liuta ja oireet vain pahenenivat pahenemistaan. Jotenkin selvisin kuitenkin syksyn ajan opinnoissa ja sen lisäksi fysioterapiassa. Totaalinen romahdus fyysisesti iski kuitenkin juuri ennen joulua, jolloin sain riesakseni kroonisen hedarin ja siinä noin parin kuukauden ajan oli saavutus selvitä edes vessaan pakolliselle tarpeille.

En voi edes yrittää sanoin kuvailla sitä kahta kuukautta, se oli yksinkertaisesti jotain kamalaa. Jopa minun mittapuullani, ja minä olen tottunut kipuun.

Olo alkoi kuitenkin vähitellen helpottaa. Osan oireiden takaa löytyi syyksi kilpirauhasen tulehdus mille ei itsessään tosin voinut yhtään mitään, mutta joitakin oireita pystyttiin hillitsemään kilpirauhaslääkityksellä. Sydämestä ei löytynyt rakenteellista vikaa ja holter-tutkimuksen suhteen ollaan toiveikkaita, hedarin syyksi ymmärtääkseni laitettiin migreeni vaikka syyllä ei niin väliä kun saatiin vihdoin ja viimein pysyvästi (?) kuriin migreenin estolääkityksellä. Hengenahdistuksen takaa monien tutkimusten jälkeen löytyikin jo todettu vaiva eli astma. Olo alkoi helpottaa kaiken kaikkiaan ihan siedettäväksi, kiitos kourallisen määrän lääkkeitä. Samapa tuo miten siinä vaiheessa suoraan sanoen sillä pääsin käymään jopa kaupassa sen ansiosta enkä edes kiljunut pääni sisällä sitä kuinka kuinka tuskaa se teki. Olo oli todellakin siedettävä.

Huomaa mennyt aika muoto: oli. Lääkitykset toki edelleen auttaa. Rytmihäiriöt pysyvät kurissa samaten hedarikin, kilpirauhanen lakkasi tulehtuilemasta jopa ja siitä jäänyttä vajaatoimintaa hoidetaan sekä hengenahdistuskin saatiin poistettua muuttamalla astmalääkitysannoksiani. Heräsin kuitenkin eräs aamuyö noin suurin piirtein kolmen maissa siihen, että niveleni alkoivat kipuilemaan. Ensin ihan normaaliin tapaan, pikkuhiljaa leviten lähtien sormista ja varpaista. Kipu levisi tavalliseen tapaan ja tavalliselle alueelle eli käsien alueella sormista olkapäihin ja jaloista varpaista lanteisiin. Kello taisi olla puoli neljän paikkeilla ja toivoin sen menevän ohi, pääseväni takaisin nukkumaan. Pian kipu kuitenkin muuttui. Ensin kipu hetkellisesti toispuolestui oikealle, mitä ei nivelten kanssa itselleni ole tainnut koskaan käydä. Se tuntui sille kuin kaikissa nivelissa ollut kipu olisi siirtynyt oikean puolten niveliin. En tiennyt miten päin olisi pitänyt olla. Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa, mutta se ei tarkoittanut loppuakaan ikävä kyllä. Aloin tuntemaan kipua selkärangassani, sanotaanko etten niin kovaa jotta olisin sen voimasta itkenyt loppu yön, mutta en sen vuoksi nukkunutkaan. Se teki siis kipeää, mutta tiesin pahempaakin. Minua lähinnä pelotti se, mitä se tarkoitti. Ikävä kyllä olin oikeassa.

Aluksi tämän yön jäliltä oli vain jäykkyyttä, kuten normaalia kipu tilojen jäljiltä nivelten kanssa ainakin itselläni. Sitä taisi kestää viikon päivät. Tarpeeksi kauan, että ehdin huokaisemaan helpotuksesta ettei tässä käynytkään kuten yleensä. Muutamaa päivää myöhemmin se kuitenkin alkoi tapahtumaan, pikkuhiljaa. Muutamaa päivää taas myöhemmin kipu oli levinnyt sormista lapaluihin sekä varpaista selkä rankaan ja aloin olemaan liikuntakyvytön, kuten pelkäsinkin. Kipu oli jotakin jäätävää eikä siihen auttanut mikään. Kuten tavallista. Onnekseni pian oli lääkäriaika ja sainkin lääkettä, josta on jonkinlaista apua. Ei se ihmeitä tee, mutta tarpeeksi. Pystyn hoitamaan pakolliset menot ja asiat sekä vain olemaan ilman, että itkettää kaikki se kivun määrä. Totta kai harmittaa, etten vieläkään pääse takasin lenkkipoluille mistä pääsin nauttimaan tällä erää kokonaiset… neljä… viisi kertaa (?), mutta vielä on aikaa. Vaikka kyllä tämä odottaminen alkaa kyllästyttämään pikkuhiljaa. Uskon kuitenkin, että kaikki se odottaminen palkitaan. Ehkä jopa pian.

eviela kuittaa