Sen k*setus on oikeesti jo naurettavaa
Sairaana olen vapaata riistaa. Henkilökohtaisista asioitani puhutaan muitta mutkitta sillä ihmisten halu auttaa menee yksityisyyteni edelle. Voisiko sinulla olla tämä sairaus? Etkö muka saa edes tätä tukea? Miten oikein kestät tuollaista elämää? Kai sinä nyt jotakin rahaa jostain saisit. Eikö lääkärit osaa määrätä tuohon mitään? Miten saat päiväsi oikein kulumaan? Miten kukaan ei ole vieläkään keksinyt, että mikä sinua vaivaa? Eikö aikasi käy pitkäksi? En itse kestäisi elää toisen siivellä. Etkö pystyisi tekemään tätä tai tuota? Itse en kyllä kestäisi tuollaista. Lista on loputon.
”Kukapa haluaisi muistutuksen siitä,
että oma elämä on p*skaa?”
Olen tottunut sulkemaan elämästäni tiettyjä asioita mieleni syövereihin lukkojen taakse sillä se on ollut ainoa keino selvitä järjissä tähän päivään saakka. Kuitenkin aina ihmisten puhuessa tilanteestani ne asiat löytävät tiensä pois lukkojen takaa ja ahdistus valtaa minut täysin. Kukapa haluaisi saada muistutuksen siitä, että oma elämä on p*skaa? Mitä vähemmän tilannetta ajattelen, sen onnellisempi ja positiivisempi olen. Elämä on asenne kysymys. Totta, mutta joskus elämä on sellaista, että on vaikea hymyillä sitä miettien. Elämäni on selviämistä, ei elämistä. En uskalla unelmoida tai suunnittella tulevaa sillä en jaksa enää pettyä. Keskityn tekemään tästä hetkestä siedettävän sekä mietin elämän pieniä iloja. Näin selviän siihen huomiseen päivään.
Niin ja kyllä, tiedän näiden ihmisten haluavan minulle vain ja ainoastaan hyvää,
jos asia ei tullut sanomatta selväksi.
”Ajan kanssa sitä oppii kovettamaan itsensä
ja lakkaa välittämästä”
Se huijaa. Eihän sillä näy edes päälle päin mitään, ei se oikeasti kipeä voi olla. Sen k*setus on oikeesti jo naurettavaa. Se on vaan oikeesti laiska, menis vaan töihin niin kuin kaikki muutkin. Näin minusta puhutaan, niin päin naamaa että selän takana. Ihmisten on vaikea olla näkemättä muuta kuin sen heidän mustavalkoinen maailmansa eikä heillä ole muuta todellisuutta. Jos he eivät jotain ymmärrä tai näe, ei se tottakaan voi olla. Aluksi tällaiset ihmiset puheineen saivat minut jäämään neljän seinän sisälle sillä tällaisia syytöksiä ei ole helppo kuunnella päivästä toiseen, jopa täysin tuntemattomilta ihmisiltä. Ajan kanssa sitä oppii kovettamaan itsensä ja lakkaa välittämästä. Pahinta siinä on se, ettei sitä välitä kohta enää mistään. Sitä sulkee kaikki tunteensa mielestään ettei niitä joutuisi käsittelemään ja vaikuttaa sen takia vuosien saatossa kylmälle ihmisille. Tunnevammaiselle k*sipäälle ja sellaiseksi sitä vähän muuttuukin, tahtomattaan (tai jos tarkkoja ollaan niin minähän aloin tällaiseksi muuttua jo ala-asteella jatkuvien kipujen sekä koulukiusaamisen takia ja sittemmin tilanne vain kärjistynyt kärjistymistään).
”On helppo tyytyä siihen mitä on,
kun ei paremmastakaan tiedä”
Miten minä sitten jaksan? Automaatiovastaukseni siihen tottuu pitää kutinsa. Lisäksi on helppo tyytyä siihen mitä on, kun ei paremmastakaan tiedä. Millaista on kivuton elämä? Miltä tuntuu olla olematta jatkuvan epäilyn ja juoruilun kohteena? Mille tuntuu herätä aamulla töihin pelkäämättä tämän olevan viimeinen työpäivä? Kuinka vapauttavaa on harrastaa mitä haluaa? Miltä tuntuu, kun voi haaveilla ja unelmoida pettymättä? Kysymyksiä, joihin en tiedä vastauksia enkä välttämättä koskaan tule tietämäänkään.
