Ihastunko itse ihmiseen vai ajatukseen ”täydellisestä” ihmisestä?

Mä en ole siis mikään parisuhde ammattilainen, en sitten millään levelillä. Kokemusta pitkistä ja vakavista suhteista ei juuri minulle ole nuoren elämäni aikana kertynyt, vaikka monille ikätovereilleni onkin ehkä jopa useampia. Olen kuitenkin selviytynyt läpi niiden teineimpien teinivuosien, ilman ylä-asteen parisuhde-”alaks?”-kokeiluja sun muita parisuhteen kaltaisia teiniversioita. Miksiköhän? Tahtoisin ajatella, että olen aina ottannut parisuhteen käsitteenäkin vakavasti ja minulle siihen ryhtyminen merkitsee aitoa ja varmaa, ehdotonta sitoutumista. En myöskään koe koskaan löytäneeni sellaista ihmistä tähän mennessä, kenen kanssa olisin voinut varmasti tällaiseen oikeaan ja aikuismaiseen vakavaan suhteeseen sitoutua, sekä heittäytyä (voi myös olla, että näitä on tullut vastaan, mutta tilanne on ollut monimutkainen tai muuten vaan edistyminen ollut mahdotonta).  Minulla on kuitenkin tapana ihastua helposti (todella erittäin helposti) ja tutustumisen edettyä, tajuan tämän miehen, jonka täydellisyyttä ja ihanuutta olen hehkuttanut, olevankin tylsä ja aivan eri maailmasta kuin minä – ymmärrän, että minua ei edes oikeastaan kiinnosta. Olenko silloin alunperinkään ollut ihastunut siihen ihmiseen ja tämän luonteeseensa, sekä ominaisuuksiinsa? Vai olenko vain ihastunut siihen ajatukseen, millainen tämä mies voisi suhteessamme olla ja kun käy ilmi, että hän ei ole se ideaali ajatuksieni mies, blokkaan äijän saman tien. 

Parisuhde on siis minulle erittäin ehdoton ja tietyllä tavalla totinen asia. En koe sen olevan vain tila, johon heittäydytään heti kun molemmin puolista kiinnostusta ilmenee. Koen parisuhteen sitoutumisena, vahvana yhteenkuuluvuuden tunteena ja haluna yrittää ja tehdä töitä yhteisen suhteen eteen. Sanoisin siis, että voisin puhua omalla kohdallani parisuhteesta, kun tietää toisen, sekä hyvät ja huonot puolet, hyväksyy ne ja pitää niistä/osaa toimia niiden kanssa. Parisuhteen lähtökohtien tulee minulle olla sellaiset, että voin luottaa parisuhteen kestävyyteen. En siis todellakaan heittäydy helposti parisuhteisiin. Lähinnä olen elämäni aikana harrastellut sellaisia pieniä ja harmittomia säätöjä ja treffailuja, jotka useimmiten ovat päättyneet siihen, että toinen osapuoli olettaa meidän seurustelevan ja minä säikähdän ja sanon nopeat ”moikat”. Olenko sitoutumiskammoinen? En ihmettelisi jos olisin, näiden kaikkien (3) avioerojen jälkeen joita vanhempani ovat käyneet läpi. Toivon, etten kuitenkaan ole menettänyt kykyäni sitoutua, koska ihailen ja haluan vakavan parisuhteen. Sellaisen, mitä aikaisemmin kuvailin. 

Ihastun helposti, mutta kerran aina pakenen ja menetän kiinnostukseni, ihastunko ikinä oikeasti itse ihmiseen vai aina ajatukseen? Tätä pohdiskelen usein, sillä menetän kiinnostukseni muutamassa kuukaudessa aina kun olen koittanut alkeellisesti lähteä kulkemaan kohti vakavampaa suhdetta. Alkuvaiheissa aina leijailen pilvissä ja hehkutan kaikille täydellisestä miehestä, jonka olen löytäny ja joka tipahti eteeni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lopulta kuitenkin päädyn tunteettomasti jauhamaan paskaa, siitä miten jätkässä ei lopulta ollut mitään kiinnostavaa, eikä yllättävää, enkä edes ymmärrä miksi ihastuin häneen alun alkujaan. Minulla on kuitenkin, näiden aikaisemmassa blogi-kirjoituksessa mainitsemani ylianalysointi-ongelmien johdosta, tapana muodostaa analyysien kaltaisia moniulotteisia ihanne skenaarioita tulevaisuudesta tämän ihastukseni kanssa. Kuinka olisimme siellä ja täällä,  tekisimme sitä ja tätä ja olisimme rakastuneita. Voiko siis olla, että oikeastaan olen ihastunut näihin fiktiivisiin skenaarioihin, jotka luon omien tarpeideni ja toiveideni pohjalta? Ja kun paremmin tutustuessani mieheen ymmärrän, ettei hän vastaa näitä toiveita ja tarpeita, menetän kiinnostukseni kokonaan. Ahdistun ja luon ehkä jopa tietynlaisen suojamekanismin sulkiessani hänet kokonaan ulos. Minusta tulee suoranaisesti tunteeton tätä ihmistä kohtaan ja sanon samantien harkitsematta , että homma ei tule toimimaan. Luovutan ensimmäisen epäilyksen kohdalla. Mutta toisaalta, pitäisikö väkisin jatkaa, jos vahvasti tunnen tyypin olevan kaikkea muuta, kuin se mitä haen/etsin/tarvitsen/haluan tai mikä kiinnostaa. Jos tyyppi lopulta paljastuu ei-inspiroivaksi, tylsäksi, tavalliseksi ja tyhmäksi, niin tuleeko minun roikkua hänessä vain sen tähden, että tiedostan oman ongelmani sitoutumisen suhteen ja tämän ”suojamekanismin”? 

Ei en usko, että sekään toimisi pidemmän päälle. Vaihtoehtoja jää siis tämän ratkaisemattomissa olevan ongelman jälkeen kaksi:

1. Joko sama käy aina vain ihmisestä riippumatta – elän loppuelämäni tässä oravanpyörässä.

2. En vain ole vielä löytänyt sitä, jonka kanssa ”klikkaa” – mutta sitten kun löydän, se tosiaan ”klikkaa”

(toivon ehkä ymmärrettävästi erittäin todella hirmuisen paljon jälkimmäistä vaihtoehtoa..)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *