Jokseenkin yksinäinen.

Muutin parisen viikko sitten pois äitin helmoista, ensimmäistä kertaa koskaan omilleni. Olin aivan intopinkeänä ja koin olevani valmis omaan itsenäiseen elämään ja talouteen. Olenkin valmis ainakin talouteen ja omaan elämääni. Nyt kuitenkin ovat jotkin näkemykseni muuttuneet tämän yksinasumisen suhteen.

Yksin nukkuminen, yksin syöminen, yksin elektroniikan kanssa tuskailu, yksin lamppujen vaihto ja yksin herääminen. Olen aina ollut äärimmäisen sosiaalinen ihminen, sosiaaliset tarpeeni ovat korkeat, enkä tykkää viettää aikaa erityisemmin yksikseni. Olen jo pitkään puhunut olevani tietyllä tavalla yksinäinen, kun lähes kaikki ystäväni ovat suhteellisen vakavissa parisuhteissa. Yksin asuminen  ei lievennä tätä fiilistä ollenkaan. Viimeviikolla kävi ilmi, että minulla on välilevyn pullistuma ja olin muutaman päivän sängyn vankina. Olisi ollut kiva, että tuolloin joku olisi voinut hakea minulle vettä, että saan lääkkeet otettua. Tai vahtanut TV:n kanavaa koska en yltänyt kaukosäätimeen ja liikkuminen oli vähintään puhdasta tuskaa. Jouduin soittamaan äidilleni, koska itkin yksin sängyssä, josta en järkyttävän selkäkivun vuoksi päässyt ylös, siis oikeasti en päässyt. Äitini tuli käymään ja auttoi hetken, mutta hänen lähdettyään olo oli vain entistä yksinäisempi. 

Olisin voinut muuttaa jonkun ystäväni kanssa, mutta vaikka kuinka julmalta kuulostaakin, ei ollut oikein ketään jonka kanssa olisin tosissani voinut kuvitella jakavani elämän ja talouden. Sitten osa potentiaalisista lemppari ihmisistäni ei vain ollut elämässään siinä tilanteessa, että muutto olisi onnistunut. Nyt sitten parhaiden ystävieni: spotifyn ja netflixin kanssa vietämme ei-niin-makoisaa arkea. On tylsää, yksinäistä ja itkuista – ehkä aikuisuus onkin juuri sitä. Olen syönyt kaksi viikkoa makaroonia ja pestoa, koska ruuanlaitto itselle ei vaan jaksa kiinnostaa. 

On hyviäkin puolia. Oma rauha, omien rutiinien ja tapojen luominen – tietynlainen itsensä toteuttaminen ja löytäminen.

On tää sinänsä aika jees, olis vain kiva jakaa tämä jonkun kanssa. Joku jonka kanssa tehdä ruokaa, joku jota odottaa kotiin, joku jonka viereen nukahtaa, joku joka halaa kun itkettää, ja joku joka vois vaihtaa ne helvetin lamput. Olen siis tietyllä tavalla onnellinen, mutta jokseenkin yksinäinen. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *