Kysyin voimmeko jutella

Ihastuminen on syvältä. Itse sanakin on typerä. 

Mua ärsyttää olla niin kovin ihastunut. Kaikki on hankalaa ja teen kaiken mahdollisimman hankalaksi itselleni. Ylianalysoin kaikkea ja yritän liikaa. ”Pitää näyttää hyvältä” – me ollaan tunnettu monta vuotta, se tietää jo miltä näytän. Tämä sanoisinko-jopa-legendaarinen mielitiettyni tietää aivan tasan tarkalleen miltä näytän – heränneenä, baari-illan jälkeen ympäri tuubassa, juuri laittautuneena tai lenkin jälkeen – on siis aika epätodennäköistä, että yhden illan laittautumiseni herättäisi hänessä äkillisesti pakottavan tarpeen tunnustaa rakkauttaan minulle (etenkin kun näitä laittautumis kertoja riittää). Silti aina pitää stressata ja pynttäytyä kuin viimeistä kertaa.  

Tämä ulkonäköön liittyvä huoli/ajan käyttö ei kuitenkaan ole ärsyttävin osa ihastumista, ehei, ei todellakaan. 

Ärsyttävintä ja turhauttavinta on omassa tilanteessani se jatkuva ja loputon ”kiikun kaakun kaa – entten tentten – hmm – joo ei joo ei”, joka ei tunnu loppuvan koskaan.

Välillä kaikki mitä teen tuntuu saavan vastakaikua ja pitkiä intensiivisiä katseita vaihdellaan aamuyön viimeisillä tunneilla, kun pitäisi jo nukkua. Välillä juttua riittää ja punastelen flirtistä, joka saa minut tuntemaan itseni paremmaksi ja kauniimmaksi. Välillä vaihtoehto ”tunteiden yksipuolisuus” ei poikkeakkaan tietoisuudessani vaan kaikki on yhtä juhlaa, kaikki on helppoa ja varmaa. Se on aina tosi kivaa.

Usein on kuitenkin ei-kivaa. Koen olevani yksin tunteideni kanssa. Toista ei kiinnosta nähdä ja viestit ovat lyhyitä. Tuntuu, että niistä katseista on ikuisuus ja flirtti on tarkoitettu viattomaksi läpän heitoksi. Silloin kun on tätä kyseistä ei-kivaa, kyysenalaistan kaiken mikä oli tosi kivaa. Oliko se katse niin pitkä? Oliko se edes flirttiä vai tulkitsinko väärin? Ollaanko me vain oikeesti kavereita? Eikö se tunne tätä, koska mä en muuta tunnekkaan?

Tätä tosi kivan ja ei-kivan ”kiikun kaakun kaa – entten tentten – hmm – joo ei joo ei”-meininkiä on jatkunut niin kauan, että mun on pakko tietää. 

En jaksa kuluttaa enää energiaani tulkintoihin, joista en voi kuitenkaan olla täysin varma. En voi enää puntaroida mielessäni kumpia viboja vastaanotan enemmän. En kykene enään miettimään, että mitäköhän se nyt ajattelee, en voi, koska (sorry to disappoint you) en ole meedio. En osaa lukea ajtuksia – en nyt enkä koskaan. Ja kun niitä ei nyt ilmeisesti minulle kerrota, niin pakko se on kysyä.

Onko silti pakko kysyä?

Asia, jota en ikinä ole uskaltanut tai luullut uskaltavani tehdä on puhua tunteistani ihmiselle, jonka tunteista olen pelkästään epävarma. Pelottaa, koska jos saan turpaan sata nolla. Jos änkytän. Jos nolaan itseni. Jos menetän kaiken toivoni tämän ihmisen suhteen, koska vihdoin olen varma – mutta vastaus ei ollutkaan toivottu. Jos en enää voi puntaroida, koska ei ole niitä hyviä merkkejä. Jos myöhemmin tilanne olisi toinen, mutta pilaan sen liian aikaisella toiminalla. 

Hyvä mainita tähän väliin: näin pitkän ajan jälkeen ei voi olla enää liian aikaista – puhun melkein vuosista. 

Koska aikaa ja tilaisuuksia olen antanut – itselleni, sekä hänelle, mutta asiat junnaavat juoksuhaudassaan olen tehnyt päätöksen ja toiminut sen mukaisesti:

Minä kysyin voisimmeko jutella.

Vastaus oli myöntävä ja piti sisällään ajankohdan,

En tiedä mitä aion sanoa, varmaan aluksi änkytän. 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *