Jonkin aikaa sitten löysin idolini blogin ja siitä saakka olen päivittäin selaillut sitä ja ihaillut tämän naisen ajattelu kykyä ja lahjakkuutta omassa ammatissaan. Maaret Kallio on psykoterapeutti, joka on varmasti osalle tuttu Ensitreffit alttarilla-ohjelmasta. Kun minusta tulee psykologi/psykoterapeutti, haluan olla kuin Maaret: rauhallinen, varma ja aivan helvetin viisas. Olen aivan rakastunut tähän blogiin: http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1424260956769  .

Tänään luin jälleen kerran tekstin Puolihullu rakkauskin riittää. Se herättää minussa paljon ajatuksia. Maaret puhuu rakkauden määrittelmeisen mahdottumuudesta, mutta antaa sille merkityksen, jota ei voisi paremmin sanoiksi pukea: ”Rakkaus on perustavanlaatuinen pohja elämälle. Ponnistamme elämään vanhempiemme rakkaustaidoilla hoidettuina ja etsimme rakkautta lähellemme aina hautaan saakka.” Rakkaus on elämän runko, rakennamme elämäämme sen ympärille: teemme elämämme kulkuun vaikuttavia asioita rakkaudesta, muutamme arvojamme ja ajattelumaailmaamme jossain määrin rakkaudesta, saamme suurimman surun rakkaudesta ja suurimman onnen rakkaudesta. Harvaan asiaan elämässä rakkaus ei ole jollakin tavalla liitoksissa. Lopulta elämämme kulku on vain sitä normaalia arkea, johon rakkaus tuo merkityksensä. Rakastamme arkea, koska vietämme sen rakkaimpiemme kanssa – ehkä rakkaus on siis merkitys, jota elämälle aina etsitään?

Kaikkein parhaiten Maaretin tekstissä minuun kolahtaa ajatus suomalaisesta joko-tai ajattelusta: ”Joko valitset kumppanisi järjellä (ja kärsit), tai valitset kumppanisi sydämellä (ja kärsit kuitenkin).”  Ymmärsin tämän joko-tai mallin niin, että ihmisen tulisi valita joko, sen järjettömän polttavan ja huumaavan tunteen perusteella, joka oli kuin rakkautta ensisilmäyksellä ja tuntuu suuremmalta kuin maailman kuuluisimmat rakkaustarinat  TAI  järjellä, jonka kanssa mietit asiat loppuun asti ja jokaisen muuttujan mukaan, vanhempasi hyväksyvät hänet, hänellä on vakituinen työ ja korkea koulutus, hän on perinteinen ja varma valinta – sekä ihan mukavakin.

Itselläni on vaikeuksia tämän joko-tai mallin kanssa, en osaa valita kumpaa käytän. Rakkauden tunteen vallassa haahuileminen tuntuisi helpolta ja niin jännittävältä vaihtoehdolta, mutta järkeni lyö väkisin varoittavalla sävyllä takaraivoon. Jos hyppään hetken huuman ja polttavan tunteen mukaan, jättämällä aivot narikkaan, on lopputulos varmasti aivan yhtä tunnepitoinen, ja todennäköisesti pitkällätähtäimellä negatiivisin tuntein virittynyt. 

En siis uskalla, järkeni valvovan silmän alla heittäytyä pelkästään tunteen valtaan vaan luotan oman järkeni ääneen, mutta pitäisikö siihen luottaa missä mittasuhteissa? Jos oikeasti koen olevani, sanotaan nyt vaikka, lähes tulkoon rakastunut (koska rakkaus on yksinään liian iso sana minulle toistaiseksi ainakin), mutta järkeni sanoo homman olevan tuhon oma ennen alkujaan, kuuntelenko järkeäni? Järkeni voi vain keksiä näitä ajatuksia, suojatakseen minua siltä asialta mitä pelkään, eli sitoutumiselta. Tähän astisessa heikohkossa parisuhde menestyksessäni suurin ongelma järjen ja tunteen välillä on ollut mielestäni erikoinen: Olen lopulta menettänyt ihastumisen tunteeni ihmiseen suhteen alkuvaiheissa, mutta pysynyt vielä hetken mukana, koska järkeni on käskenyt. Näissä tilanteissa järkeni tylsä ääni kuulosti about tältä: ”Miksi lähtisit, olithan ihan hulluna tohon äijään vielä pari viikko sitten? Sitä paitsi, se on fiksu, mukava ja aika hyvännäköinen! Okei aika nössykkä, mut sen takia hyvä – olette vastakohtia! Hei sul o nyt vaan joku sitoutumis kammo ja siksi et muakamas tunne mitään”. Järkeni äänen varjolla olen tunteettomana roikkunut ”suhteessa” vielä viikon tai kaksi, mutta todennut ettei siinä ole mitään järkeä. Jos ei nyt tunne, miksi tuntisi myöhemmin. 

En siis luota täyshulluun rakkauteen, jossa mennään vain tunteiden mahtipontisen voiman varjolla. En myöskään pelkän järjen, se on liian tylsää ollakseen sitä eeppistä ja taianomaista rakkautta. Niinkuin idolini Maaret sanoo, ”Puolihullu rakkauskin riittää”. Tasapainoisesti tunteen tuomaa hulluutta, joka säädetään järjellä. Tämä on varmasti tasapainoisin, kestävin ja inhimillisin vaihtoehto rakkaudelle.

Teksti herätti minussa myös ajatuksen omasta järkeni käytöstä ihmissuhde asioissa. Yleensä ihastun voimakkaimmin niihin ihmisiin, joihin minulla ei mielestäni ole mitään mahdollisuuksia. Mieleeni vain vierähti ajatus, että onko se jokin keino varmistua, etten tule sitoutumaan. Ihastun niihin, jotka eivät ihastu minuun,mutta kun  ihastukseni ja mielitiettyni onkin ihastunut minuun, ovat kaikki tunteen yhtäkkiä kadonneet. Olenko pahasti tunnevammainen? Ihastunko vääriin ihmisiin? Toivoisin ehkä kolmatta vaihtoehtoa: olen ihastunut ihmisiin, mutta vietettyäni aikaa heidän kanssaan, ymmärrän, ettei ollakkaan mikään match made in heaven ja ne ihmiset keneen palavimmin ihastun ovat ilmiömäisiä ja rakkauteni heitä kohtaan on aitoa, olen vain epäonnekas enkä saa vastarakkautta. Toivon tätä viimeisintä, sillä en halua olla tunnevammaien, sitoutumiskammoinen tai mitään muutakaan, mikä saattaa haitata ja olla estona rakkauselämälleni. En halua mitään, mikä heikentää elämäni runkoa.

ps. Maaret Kallio on ilmiömäisen mahtava !!!