Päiväkirjasta

Teen muuttoa ja pakatessani löysin lipastojen kätköistä vanhan päiväkirjani. Erittäin vanhan päiväkirjani. Ensimmäisen ”tekstin” olin kirjoittanut kuusi vuotiaana, eskarissa – eikä tätä voi tosiaankaan nimittää ”tekstiksi” (siksi lainausmerkit).

26.2

Päivä me käytiin eskarin kans koulula vaika ei oltu koululaisia

 

Nämä ensimmäiset tekstit tosiaan olivat hupaisia. Kirjaimet nurinpäin ja välimerkeistä ei ollut tietoakaan. Myös sisältö itsessään on kohtuullisen hellyyttävää. Kuitenkin, kirjoitin tätä päiväkirjaa yläasteelle asti ja lukiessani tätä ajatusteni virtaa eskarista yläasteen loppuun, tunsin valtavaa surua. Kuin olisin lukenut omanelämäkertani varttitunnissa. Luettuani koko päiväkirjan, itkin koko loppu illan.

Kävin erittäin lyhyessä ajassa läpi kaikki elämäni vaikeimmat tapahtumat, niihin liittyvät ajatukseni ja tunteeni uudelleen, kertaheitolla läpi. Kokemus oli suhteellisen kamala. Kamalinta ei ollut se, että jouduin muistelemaan näitä tapahtumia ja palaamaan niin henkilökohtaisiin omiin ajatuksiini uudelleen, vaan se, että koin suunnatonta sääliä itseäni kohtaan tätä vihkosta lukiessani. 

Elämässäni on käynyt vaikka ja mitä. Perhekuvioista harvemmin viitsin edes koittaa selittää, sillä se ystäväni sanojen mukaan: Vaatii puolenvuoden luentojakson ja useita aikajanoja. Olen aina ollut suht sujut näiden tapahtumien kanssa, ja suhteellisen avoimesti pystynyt puhumaan esimerkiksi agressiivisesta alkoholisti puoli-isästäni, mutta sääliä en ole sietänyt. Olen ajatellut päässeeni yli niistä asioista sen verran, että pystyn elämään niiden muistojen kanssa. Olen aktiivinen ja hyvinvoiva yhteiskunnan jäsen, jolla on asiat varsin hyvin – älkää siis voivotelko aiemmin elämässäni tapahtuneita tragedioita. Sääliä en ole sietänyt.

Nyt kuitenkin lukiessani nuoren  9-11 vuotiaan minäni ajatuksia kodin seinien sisäisistä tapahtumista, on minun vaikea hengittää. 

”Äiti itki taas kun se huusi. Menin portaille, et jos jotain sattuu niin pääsen nopsaa auttamaan äitiä. Sit se heitti lautasia ja huus lisää. Toivon vaan ettei se oikeesti nyt lyö. Ja se huus taas sitä samaa, ettei saada asuu täällä. Mietin vaan, että toivottavasti ei jouduta hotelliin.”

En muistanut näitä ajatuksia. En muistanut millaista oli olla pieni ja peloissaan. Muistin vaan, että ”se runkkari” se ”alkoholisti paska”. Muistin vain sen vihan ja sen kuinka me ollaan parempia. Sen kanssa on helpompi elää, että on vihainen, kun että on rikki. Lukiessani noita tekstejä ja ajatuksia, tajusin, että tunnen valtavaa sääliä itseäni, nuorta itseäni, kohtaan. Kuulostaa kammottavalta, että joku on ajatellut ja tuntenut noin, joutunut kokemaan noin.

En kuitenkaan enää löydä itseäni noista ajatuksista täysin. En löydä sitä samaa pelkoa, enkä osaa asettaa itseäni noille portaille enää. Lukiessani kuitenkin löydän itseni sijaan teksteistä syitä. Syitä monille asioille, joita koen nykyisessä itsessäni.

Paniikkokohtaukset kännissä. Kyynisyys suhteista. Kyynisyys onnesta ja kyynisyys tietynlaisesta kestävyydestä. 

Ja siinä harmittaa se, että sekin säälittää.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *