Pelottaa.

Pelko on suunnattoman hallitseva ilmiö. Ainakin mulle. Tunnen konkreettista pelon tunetta vain harvoin, mutta silloin se on vallitseva, hallitseva ja kahlitseva tunne. En saa pyristeltyä pois siitä. 

Eilen multa kysyttiin, mitä mä pelkään. Mietin hetken, mietin aika pitkän hetken. Vain yksi ainoa asia tuli mieleeni, yksi ainoa asia minkä suhteen koen konkreettisesti aitoa pelkoa. Tottakai kuolema on eräällä lailla pelottava ilmiö, sekä ötökät ja yksin kotona oleminen (asun yksin..), mutta arkielämässä vastaan tulee pelkoa vain yhden asian suhteen. Ihmissuhteiden yhteydessä koen valtavaa pelkoa, joka estelee ja pidättelee mua. Tälläkin hetkellä koen valtavaa pelkoa.

Kun on jokin asia tai ihminen, jonka kokee henkilökohtaisesti tärkeänä, en uskalla laittaa itteäni likoon. Jos oon jo osittain laittanut itteni likoon, ihastumalla, antamalla itestäni kaikkeni ja avautumalla, en pysty uskalla enempään. En uskalla pelon tunteen alla tehdä sitä, mikä pitäisi tehdä – sanoa jotain, kertoa tunteistani tai kysyä toisen tuntemuksista suoraan. En vain pysty, koska pelottaa aivan liian paljon. Mikä? Pelottaa, että menetän kontrollin sen asian ja suhteen osalta: niin kauan kuin mikään ei ole varmaa, on mahdollisuus myös onnistumiseen. Jos kysyn, kerron tai sanon jotakin, on vataus joko-tai. Silloin, sillä hetkellä minulla ei ole enää minkään laista vaikutus mahdollisuutta tämän toisen osapuolen tuntemuksiin. Jos en sano, on vielä mahdollisuus vaikuttaa omalla olemuksella, odotella ja katsella tapahtuuko mitään, lähinnä odotella ja varmistua toisen ihmisen ajatuksista. 

Jos minua pelottaa tämä joko-tai tilanne, koen myös, että kyseessä on tunne ja ihminen, jota en halua menettää. En halua ”kusta” tätä kahden ihmisen välistä yhteyttä, kysymällä liian suoraan, sanomalla liian aikaisin tai kertomalla sitä väärin. Pelottaa se, etten tiedä vastausta. Vaikka aavistaisin, en tiedä 110% varmuudella.  Tietämättömyys on mahdollisuus epäonnistumiseen, tyrmäykseen ja kipuun – en uskalla asettua siihen riskiin, vaikka toisaalta tiedostan, että olisin onnellisempi kuin koskaan, jos tekisin sen ja vastaus olisi edes lähellä sitä mitä eniten toivon.

Sanotaan, että itsevarmuus on kaunista. Pitää rakastaa itseä, että voi olla rakastettu. Syökö tämä estelevä pelko itsevarmuuttani? Voiko se pelko pidätellä minua onnesta? Haluaisin uskaltaa, olen jo usein päättänyt uskaltaa, mutta sitten perääntynyt häntä koipien välissä. En uskalla kohdata tätä pelkoa vaikka vastaus voisi mullistaa elämäni, koska mitä jos se tuhoaa sen? Elän ehkä mielummin semi-onnellisessa tietämättömyydessä, kuin musertavassa tietoisuudessa. 

Voi helvetti.