Tunteista, järjestä ja kamppailuista

Missä menee järjen ja tunteen raja? Milloin on kummankin oma aika loistaa? Milloin tulee kuunnella järkeä ja millon seurata sydäntä?

Elokuvat ovat täynnä jo kliseeksi tullutta hokemaa ”Seuraa sydäntäsi”. Olen kasvanut tämän aforismin alla, ja olen aina kokenut sen olevan moitteeton jo aina absoluutti totuus.

Rationalistiset filosofit puolestaan puhuvat järjestä. Järki, järkeily, johtaa totuuteen. ”Käytä järkeäsi” tätäkin hoetaan non-stop.

Kumpaan nojautua, kun pää käskee kävelemään, mutta en halua enää koskaan tehdä muuta kuin jäädä tähän paikkaan. Jos tietää, ettei homma etene, jos tietää, ettei se pääty hyvin ja jos tietää, että lopulta sattuu – miksi istun tässä vielä? Kun saan kutsun kahville, syömään tai kämpille hengailemaan, järkeni vakuuttavin ääni huutaa tuhannen desibelin voimalla takaraivossani, käskien jäämään kotiin, kieltäytymään, unohtamaan ja luovuttamaan. Silti nousen busiin tämän äänen kanssa. Nauran hänen vitseilleen niin kovaa, että ääni hetkellisesti vaimenee. Ja ääni aina vaimenee, se tukahtuu nauruun ja tunteeseen, turvan tunteeseen. Kunnes nostan taas pääni ja katson noihin uskoviin silmiin, järkeni palaa yrittämään jälleen pelastaa minut, vetää pois. Pelastaa siitä oravanpyörästä, jonka pyörteessä olen ollut liian pitkään. Järkeni ei keksi enää yhtä ainuttakaan argumenttia, miksi jäisin. Silti on niin vaikea kävellä pois. 

Ehkä jopa mahdotonta. Olen järjen ääneni kanssa päättänyt jo monet kerrat unohtaa. En kuitenkaan unohda. Tunne palaa aina takaisin palavammin kuin aiemmin. Ja se tunne on niin mukava. Turavllinen ja lämmin. Ainoat säröt tunteeseen tuo järkeilyni realismi, joka heittää uskon hetkellisesti kauas pois. Mutta usko palaa, sillä noissa hetkissä, kun olen läsnä, hän on läsnä, ei järkeni teorioille ja väittämille löydy sen hetken todillesuudesta mitään vastinetta. Vaikka historiasta löytyy monta sotaa, monta häviötä ja nolla voittoa, on se hetki aina itsessään voitto. Ja silloin kun johtaa, on mahdotonta luovuttaa.

Päätän aina siis luovuttaa ja sen teen. Kunnes viesti saapuu, tietyt kasvot erottuvat massasta tai turvallinen kosketus tavoittaa ihoni. Silloin huomaan olevani voitolla. Olen siinä hetkessä voitolla, vaikka tiedän lopulta häviäväni. Taas.

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *