Sain aiemmin tällä viikolla fysioterapeutiltani luvan aloittaa juoksun. Olen tästä innoissani! Niin innoissani, että muistan mainita asiasta jokaiselle ystävälle, joiden kanssa olen ollut viime päivinä tekemisissä. Tänään lounaalla aiheemme polveili nk. toppatakkilenkkeilijöihin. Keitä he sitten ovat?

No, he ovat niitä, jotka kotonaan ovat päättäneet aloittaa kesäkuntoon-rojektinsa, ja lähtevät kauniin sään kannustamina lenkkipolulle. Ei kävelemään. Ei edes hölkkäämään. He juoksevat. Juoksevat kovempaa kuin itse omalla peruskunto- tai jopa vauhtikestävyyslenkkivauhtia etenevänä, ja ohittavat sinut kepeältä näyttävin askelin. Tässä vaiheessa alkaa ärsyttää, tekisi mieli huikata ”Seuraavassa ylämäessä nähdään, sucker!”.

Mutta ei. Toppatakkilenkkeilijä painattaa ohi, ja ylämäessä matkaero siihen vain kasvaa. Ei perh… No, menkööt. Lounaskeskustelumme päättyi lopputulemaan, että kyseiset toppatakkilenkkeilijät OIKEASTI painavat verenmaku suussa kuin viimeistä päivää, katsoen kevyesti soljuvaa, tottunutta lenkkeilijää kateellisena ja päättävät, kuinka ohi on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Kotona he huomaavat kuihtuneensa kilon, sillä hengittämätön toppatakki on muodostanut tonavan selkärankaan. Lenkillä ei käydä seuraavaan kuukauteen, sillä a) laihduttiin jo kilo ja b) jalat meni niin hapoille…

Tosiasiassa kaipailisin myös vinkkejä nastallisista lenkkareista, tai jos joku on tyytyväisenä juossut tavan lenkkareillakin talvella. Itse olen himoinnut Icebugeja, enkä vain siksi, että se ötökkä on niin saakutin söpö.