”Ni sä et mee sinne salille, vaan jäät kotiin läsöttämään?”

Tämän ystävällisen kommentin tarjosi minulle eilisiltana tuo armaimpain, joka on itse kipeänä eikä siksi pääse itse touhuilemaan juuri mitään. Kateellisen märinää? Solvausta? Tuon kommentin olisi varmaan pitänyt toimia motivaatiopiikkinä, vaan näyttämisenhaluni vaan taisi olla kateissa ja päätin reagoida tyttömäisesti. Eli suivaannuin. Kimpaannuin. Totesin tiukkaan sävyyn, ettei (normaalipainoisia) tyttöystäviä saa kutsua epäsuorasti läskiksi. Emme saaneet kuitenkaan riitaa aikaiseksi, sillä toinen taitaa olla minua älykkäämpi ja kypsempi näissä asioissa. Mä vedän tunteella, kato.

Tämä muita kiusaava flunssa- ja vatsatautiaalto on koitunut  minun onnekseni, sillä olen saanut nyt kolmen viikon ajan paljon kutsuja sairasloman sijaiseksi. Työt ovat toki opiskelijan onni, mutta vievät aikaa gradulta. Tosin niin vievät kaikki uudet keksimäni harrastuksetkin, kuten lilyttäminen ja käsityöt, tai oikeastaan uusien lankojen ostaminen markettien liian hyvistä tarjouksista. Kohta sovin mummoruutujen virkkaajaksi paremmin, kun ahkera virkkaus vetää hartioita lysyyn.

Kuvat Stickskolan.se

Yllättäen tarjotut työt kuitenkin väsyttävät pitkiin (8h + matkat 1,5h! Ilman varsinaisia taukoja! ) ja intensiivisiin työpäiviin tottumattonta. Etenkin, kun siellä tahtoo antaa itsestään Ahkeran ja Hyvätapaisen ja Innokkaan kuvan, että saisi kutsun töihin toistekin… Eilisen lepopäivä oli mielestäni siis varsin ansaittu, ja tästä syystä puoliskon heittämä läsöilykommentti kertaantui määrällä mittaamattomalla ja oli kovin, kovin kohtuuton ja asiaton.
Kommentista virinnyt motivaatiopiikki ei tosiaan toiminut eilen, mutta siirtyi näköjään tälle päivälle: päivä alkoi aamu-uinnilla ja jatkuu myöhemmin salikäynnillä. Tosin tasapainottaakseni tätä nautin jo aamupalaksi laskiaispullaa, jonka totesin jo tiistaina sopivan mitä loistavimmaksi palautumisravinnoksi.