Iltametro – novelli

Iltametro

Vaunussa on kylmä. On ilta, ja Vivian istuu metrossa matkalla kotiin. Hän menee istumaan metron kovalle penkille, nostaa jalat sille ja nojautuu seinään.

 

Vaunussa ei ole ristinsielua. Siinä metrossa, millä Vivian matkustaa, on kuitenkin ollut aina iltaisin kyydissä nuoria, jotka metelöivät ja puhuvat kovaan ääneen turhanpäiväisistä asioista. Yleensä Viviania ärsyttää meteli, mutta tänään hänestä tuntuu oudolta, kun tuttu äänimaailma on poissa. Vivian huokaisee syvään ja ilmaan nousee höyryä.

 

Metro pysähtyy muutamalla pysäkillä, mutta asemilla ei näy ketään. Vivianin mieleen muistuu edeltävänä iltana katsottu kauhuelokuva. Varjot hiipivät vaunun seiniä pitkin ja lämpötila tuntuu laskevan. Vivian luulee vain kuvittelevansa ja pistää silmät kiinni.

 

Varjot pitenevät seinillä ja värjäävät koko metron mustaksi. Pian on täysin pimeää. Vivian avaa silmänsä, mutta ei näe mitään. Hän istuu aivan jähmettyneenä paikoillaan ja hengitys alkaa nopeutua. Sitten metro pysähtyy. On täysin hiljaista hetken aikaa. Valot alkavat vilkkumaan ja Vivian näkee tumman hahmon metron ovella. Se tulee lähemmäs joka välähdyksellä. Sitten tulee taas pimeää. Pimeyttä kestää noin 20 sekuntia.

 

Yhtäkkiä valot räpsähtävät takaisin päälle. Viviania vastapäätä istuu mustassa puvussa noin 60-vuotias mies. Hänellä on paksut mustat hiukset ja uurteiset kasvot. Hänen silmänsä ovat syvän tummanruskeat, lähestulkoon mustat. Silmät katsovat Viviania tutkiskellen, mutta kasvojen ilme ei värähdäkään. Vivian on kauhusta kankea. Hänen kätensä ovat jäiset ja päässä humisee. Hän yrittää huutaa, mutta ääntä ei tule. Miehen katse porautuu Vivianin hätäisiin silmiin. Vivian yrittää kääntää päänsä pois, mutta ei pysty. Hän vastaa miehen katseeseen ja yllättäen hänelle tulee rauhallinen olo. Silmät ovat tutut. Ne muistuttavat monen vuoden takaa miehestä, joka lähti, kun Vivian oli vielä pieni. Silmät ovat syvän siniset ja täynnä surua. Vivian näkee oman heijastuksensa silmistä ja huomaa kyynelten valuvan pitkin omia poskiaan. Hän haluaisi pyyhkiä kyyneleet, mutta hänen kehonsa on halvaantunut. Hän muistaa, kuinka ala-asteella tippui kalliolta terävän kiven päälle ja iskusta ilmat menivät pihalle. Nyt hän tuntee saman kivun – hetkeen ei voi tehdä mitään muuta kuin haukkoa ilmaa.

 

Hän muistaa, kuinka poikaystävä oli kesälomalla lukion loputtua kertonut haluavansa jonkun toisen kumppanikseen, ja vanha tuska virtaa uudelleen Vivianin lävitse. Sydän tuntuu särkyvän. Hän oli rakastanut poikaa ja ollut varma siitä, että poika oli rakastanut häntä.

 

Hän näkee äidin humalapäissään huutamassa hänelle. Hän ei voinut muuttaa kotoa, koska äiti ei pystynyt yksin pitämään huolta pikkusiskosta. Häneltä riistettiin vapaus ja hän oli raivoissaan kykenemättömälle äidilleen.

 

Sitten muistikuvat loppuvat. Vivian valahtaa metron penkiltä alas tuskissaan, kasvot kyynelistä märkänä. Hän muistuttaa pientä lasta, joka heittäytyy kaupan lattialle itkemään, kun vanhemmat eivät suostu ostamaan karkkia. Sitten hän maistaa jotain rautaista. Hänen nenästään valuu verta hänen suuhunsa. Veren karvas ja kyynelten suolainen maku sekoittuvat.  Suussa maistuu kamalalle ja Viviania oksettaa.

 

Mies istuu edelleen penkillä ja tuijottaa Viviania, joka kierii lattialla tuskaisena. Miehen ilme muuttuu sääliväksi ja hän kävelee Vivianin luokse. Hän nostaa Vivianin kasvot itseensä päin ja katsoo Viviania jälleen silmiin. Vivian hiljenee vähitellen ja tuijottaa sieluttomia silmiä. Hän oivaltaa, että ne silmät eivät kuulu kenellekään. Ne vain heijastavat muuta maailmaa, muita ihmisiä, muita maisemia ja muita muistoja.

 

Miehen silmiin heijastuu kaunis ranta. Siellä meri löi joskus aaltoja rannikolle ja taivaalla lipuivat hitaasti pilvenhattarat. Vivianin korvissa alkaa kuulua tuttu rauhoittava meren kohina ja hän siirtyy mielessään silmien rantaan.

 

Mies kantaa Vivianin takaisin paikalle, missä tämä oli istunut. Hän laskee Vivianin varovasti penkille ja sulkee hänen silmänsä hitaasti. Sitten mies katsoo häntä vielä hetken surullisesti.

 

Metro hidastaa vauhtiaan ja pysähtyy. Mies kävelee oville ja niiden avautuessa astuu metrosta ulos. Asemalta kyytiin tulee joukko nuoria, jotka nauravat kovaan ääneen ja juovat siideriä. Joukkoa johtaa vahvasti meikattu punahiuksinen tyttö, joka vetää porukalle juomalaulua. Tyttö astuu metroon sisään laulattaen muita. Kun hän kääntyy istuakseen penkille, hän näkee penkillä makaavan elottoman naisen. Siideritölkki tippuu kaataen juoman pitkin metron lattiaa, ja ilmassa leijuu ällöttävän imelä haju, kun ilo vaihtuu kauhuksi.