Aina mun pitää
Tämän kevään aikana on ollut ilahduttavan paljon puhetta kehitysvammaisista ja heidän oikeudestaan hyvään elämään. Pertti Kurikan nimipäivien lähettäminen Suomen euroviisuedustajaksi varmasti osaltaan vaikutti tähän.
Keskustelu ja toimimattomien asioiden esiinnosto on aina hyvä. Mikään ei muutu, jollei laiteta muuttumaan.
Nyt tulee se mutta.
Tuntuu, että jollet ole sitä mieltä, että kaikki vammaiset ovat aina iloisia, aurinkoisia ja hauskoja. Ja heistä huolehtivat ihmiset, vanhemmat ja ammattilaiset, nöyriä, väsymättömiä ja kaiken kestäviä. Kun ei se mene ihan niin. Tuntuu, että usein tietämys vammaisuudesta rajoittuu downinsyndroomaan. Mutta vammojen kirjo ja laajuus on lähes rajaton.
Kehitysvammaiseen lapseen väsyy, ärsyyntyy ja turhautuu samalla tavalla kuin terveeseenkin, joskus vielä enemmän, koska vammasta riippuen hoito voi olla hyvinkin haastavaa ja sitovaa. Sitä vain ei saa sanoa, koska pitää olla kiitollinen ja onnellinen siitä, että on saanut näin erityisen lapsen. On hyvä, että on olemassa yhdistyksiä, joiden vertaistukiryhmissä on luvallista olla myös väsynyt. Vielä parempi olisi, että sen voisi sanoa myös julkisesti.
PKN on saanut aikaan suhtautujia, jotka nyt miettivät, kuinka kehitysvammaiseen pitäisi suhtautua, kuinka kohdata. Kerronpa uutisen, ei tarvitse suhtautua mitenkään, voi kohdata niinkuin ihminen ihmisen. Katsoa silmiin, kysyä mitä kuuluu. Koska ihminen on aina ensin ihminen. Ei vammainen, alkoholisti, rikollinen tai yksinhuoltaja. Ihminen.
Sillä, että se suhtautumishössötys lopetettaisiin, olisi varmasti vaikutusta myös siihen, että vammaisen lapsen vanhempi olisi vain vanhempi. Ei jalustalle nostettu suuri sankari, joka uupuu jo siitä, että tässä pitäisi vielä olla superihminenkin.
Vammaisarjessa mikään ei ole niin toivottua, kuin tasainen, tylsä arki. Että edes välillä olisi päiviä, jotka ovat niin tylsiä, että korvat tippuu päästä. Sen tavallisuuden voisi hyvin aloittaa sillä, että oltaisiin vain. Niinkuin ihminen ihmiselle.