Kiitollinen ja onnellinen
Arki tulee ja tappaa. Se jyrää alleen kun märkä, sateeseen unohtunut villaviltti. Se on aikaisia aamuherätyksiä, uhmaraivareita, kaatuneita teekuppeja, pyykkivuoria, kotiin unohtuneet avaimet, kaatosade ilman sateenvarjoa ja väsyneenä varjona taustalla häälyvä mies.
Koska lomalla tietenkin pitää tehdä kaikenlaisia rästihommia, joihin arki ei jousta, siivoilin tässä päivänä eräänä valokuvalaatikoitani.
Muistin taas, mistä pidin, mikä oli mukavaa ja siisteintä ikinä, ennenkuin arki ja kaikennielevä väsymys astuivat kynnyksen yli.
Muistin, kuinka onnellinen olin, kun olin ensimmäistä kertaa melontavaelluksella. Kun ensimmäisenä päivänä olimme menneet kanootilla nurin alun toistasataakertaa ja seuraavana päivänä kaaduimmekin enää viidesti, se oli niin mahtavaa, ettei mikään ikinä. Tai se, kun eräällä vaelluksella eksyimme, oli paahtavan kuuma päivä, vesi loppui ja mäkäräiset hyökkäsivät. Kun lopulta pääsimme takaisin kartalle, löysimme laavulle, söin vatsan täyteen lämmintä ruokaa, kävin tunturipurossa uimassa ja menin nukkumaan. Parasta. Tai se toinen eksyminen, kun talvivaelluksella putosimme ihan totaalisesti kartalta, menimme väärästä tunturista yli ja päädyimme lopulta lumikuoppaan yöksi. Kuinka voittajafiilis oli, kun seuraavana päivänä lopulta löysimme kämpälle, pääsimme saunaan, syömään ja lämpimään nukkumaan. Ne ovat kokemuksia, joita en ikinä unohda. Minä selvisin. Minä osasin.
Mahtavia ovat olleet myös ne keikkakokemukset, kun seuraavana aamuna ei tule ääntä, koska on huutanut niin kovasti ja kämmenistä istoaa nahka, kun on hakannut käsiä yhteen niin lujasti. Ne ovat niitä tilanteita, kun kaikki muu unohtuu. Musiikilla on ihmeellinen voima. Se on elämän ehto.
Se fiilis, kun on kesäduunissa leirinjohtajana, edellisen leirin lapset ovat juuri lähteneet, seuraavat saapuvat vasta huomenna. Pääset mantereelle, lifaat rekan kyydissä kaupunkiin, pääset käymään vesivessassa, näet kasvosi peilistä ensi kertaa kahteen viikkoon ja syöt ison pitsan. Se vapaus. Se oli hienoa.
No, sitten syntyi lapsi. Se huusijahuusijahuusi. Se oli allerginen, sillä oli korvatulehduksia. Myöhemmin myös läjä neuropsykiatrisia diagnooseja. Syntyi toinen lapsi. Ja kolmas. Ja neljäs. Ja siinä sitä sitten ollaan. Kaulaa myöten arjessa ihmettelemässä, että how the hell did this happend?
Tein jokin aika sitten päätöksen että raivaan arkeen tilaa. Minulle. Niille kivoille asioille. Sille, ettei aina vaan vtuttaisi.
Samoihin aikoihin, kun aloin uudelleen opetella syömään, aloin opetella myös sitä, mikä on kivaa. Kuuntelin pitkästä aikaa musiikkia. Kävin teatterissa. Menin valokuvanäyttelyyn. Lähdin taas keikoille. Elämään alkoi tulla sävyjä, ääniä, vivahteita, näkökulmia.
Ei se mikään taikatemppu ollut, arki on edelleen melkoista laahaamista ajoittain. Toisaalta, se tiukka rytmi myös sopii minulle, asiat tapahtuvat samalla kaavalla aina ja ikuisesti. Mutta nyt uskallan myös poiketa kaavasta, yhden illan irtiotto on sellainen, että sen voimin jaksaa monta kuukautta. En usko, että enää koskaan saan kiinni siitä vapauden ja painottomuuden tunteesta, joka oli niin helppo saavuttaa ennen lasten syntymää. Nyt on aina vastuussa. Aina käytettävissä. Aina valmiudessa, vaikka mikä tulisi. Mutta pienen aavistuksen siitä, miltä se tuntui, olen onnistunut saamaan. Ja se on tosi jees. En ole enää sama ihminen, elämä ei ole enää sama elämä. Mutta ne pienet hetket, kun voi taas lentää. Niitä ei voita mikään.