Työasioita

Kiitos runsaasta palautteesta liittyen Kansallisaarre-bloggaukseen.

Tokitoki, on totta että suomessa on monta urheilijaa, jotka ansaitsisivat saman nimityksen. Henkilökohtaisesti en ole kovin urheilullisesti suuntautunut ja ja siksi käsittelin aihetta itseäni kiinnostavasta, kulttuurin, näkökulmasta.

Taide kaikissa muodoissaan, mutta eityisesti musiikki on kuitenkin suurimmalle osalle ihmisistä erittäin tärkeää. Melkein jokaisella on esimerkiksi biisejä, jotka liittyvät johonkin elämäntapahtumaan tai -vaiheeseen. Omalla kohdallani musiikki on ollut suureksi avuksi lapsen kuoleman käsittelyssä ja elämän rakentamisessa sen jälkeen. On upeaa, että on biisejä, joista saa voimia hengittää vielä kerran, sitten toisen kerran ja kolmannenkin.

Se, että joku tai jotkut artistit saavat esiintymisellään tai jopa ihan vain olemassaolollaan aikaan lähes joukkopsykoosin on sekä kunnioitettavaa, että aika pelottavaa. Järjettömänä heiluva suuri massa on.. No, aika suuri voima.

Vielä on ehkä tarpeen avata sitä, että kaikillahan on työminä ja siviiliminä. Minun on suhteellisen helppo jättää se työminä duunipaikalle, kun työvuoro päättyy. Tosin on myönnettävä, että joskus tiukoissa tilanteissa on asiakkaiden asioita tullut pohdittua kotonakin.

Työnsä vuoksi (kyllä, olen sitä mieltä että muusikkous on työtä) jatkuvasti esillä olevan se on vaikeampi tehdä. Ihmisillä on useimmiten hänestä jonkinlainen mielikuva ja jollei sitä mielikuvaa vastaa vapaa-ajallaan, on aika äkkiä ylimielinen kusipää.

Kun minä olen vapaalla ja liikun vaikka kaupungilla, saan olla useimmiten aivan rauhassa. Riittää, kun vältän paikkoja, joissa tiedän varmasti törmääväni asiakkaisiin. Julkista työtä tekevä on ”asiakkaidensa” ympäröimä lähes aina ja kaikkialla poistuttuaan kotoaan.

Kiinnostavaa tässä on minusta se, onko julkisuuden henkilöllä oikeus olla yksityishenkilö (No on.) sekä se, kun julkisuus on työtä, kuinka se siviiliminän säilyttäminen onnistuu.

Palautetta saa edelleen laittaa. Parhaiten se onnistuu Fb-sivun kautta