Spontaaniuden kauhistus

Olen tosikko. Olen juuri se tyyppi joka ei ymmärrä vitsejä ja on aina vähän liian tosissaan. Ei paljon naurata.

Pidän siitä, että tiedän mitä tapahtuu, missä ja milloin pitää olla jne. Olen siis erittäin struktuuriorientoitunut. Toisaalta, on myös ollut pakko oppia nopeisiin kurveihin, äkkipysähdyksiin ja täyskäännöksiin. Se, että olen oppinut niitä sietämään ja niistä selviämään, ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin niistä. En todellakaan.

Minun kuplassani kukaan ei koskaan sairastu äkillisesti, putket eivät rikkoudu/pyykkikone/tiskikone hajoa, bussit, junat ja lentokoneet ovat aina aikataulussa eikä kukaan koskaanikinämilloinkaan joudu mukaan improvisaatioon,  vahingossa keskelle flash mobia tai poimituksi ”vapaaehtoiseksi” yleisön joukosta.

Olen jäätyjä. Jos joudun yllättäen tilanteeseen, johon en ole varautunut, menen ihan lukkoon.

Koulussa ja myöhemmin opiskellessani inhosin kaikkia mukahauskoja ryhmäytymistehtäviä. Seurasin niitä ihan mielelläni sivummalta, mutten osallistunut, jollei ollut pakko. Ei minulla ole mitään mielenkiintoa ykskaks esittää kärpässientä tai muuta vastaavaa.

Työelämässä on usein impovisoitava, siellä asiat harvemmin menevät kuin oppikirjassa, samoin on perhe-elämässä, aina on jotain mutkaa matkassa. Mutta ne ovat tällaisen tosikkoluonteen kannalta iisi juttu, ei tarvitse olla hauska tai esittää mitään, ratkaistaan pulma ja mennään eteenpäin. Kuulostaa simppeliltä, mutta on melkoista pään seinään hakkaamista valitettavan usein.

Aiemmin jo kerroin, etten voisi kuvitella olevani minkäänsortin esiintyjä. Esilläolo on aika kauheaa. Olen mieluummin se taustahahmo, valokeilaan minulla ei ole minkäänlaista hinkua.

Olen kuitenkin välillä haastanut itseäni mukavuuskuplastani ulos ja mennyt tilanteisiin, joissa joutuu olemaan esillä. Se on ollut huikea itsensvoittamisen kokemus. Mutta sen jälkeen on ollut mukava palata takaisin kuplaan ja laittaa ovi kiinni.