Väärin surtu.
Kun Lintunen lähti viimeiseksi jääneelle sairaalareissulleen, huomasin hierovani vaihtokauppoja. Minulla ei ole jumalaa, enkä oikein osaa sanoa, kenen/minkä kanssa niitä tein, universumin varmaan.
Lupasin, että jos Lintunen vielä tämän kerran selviää, minusta tulee Hyvä Ihminen. En enää ikinä hermostuisi mistään, olisin aina ajoissa joka paikassa, söisin lautasen tyhjäksi, muistaisin ottaa pyykit koneesta ja sammuttaa valot.
Mutta ei se auttanut. Viikon sairaalahoidon jälkeen Lintunen menehtyi.
Ensimmäiset kuukaudet ovat aikalailla hämärän peitossa. Jotenkin niistä ilmeisesti selvittiin. Kun elämä JLK (= jälkeen Lintusen kuoleman) alkoi hiljalleen löytää uomaansa, huomasin että se olikin muuttunut paljon enemmän, kuin aluksi luulin. Kun on saanut otsaansa stigman ”lapsensa menettänyt” ihmiset olettavat tietynlaista käytöstä. Suruprosessista ja lapsen kuolemasta tietävät selvästi eniten ne, jotka sitä eivät (onnekseen) ole kokeneet.
Sain mitä moninaisempia ohjeita ja neuvoja; milloin surin liikaa, milloin liian vähän, milloin väärin. Olin liian surullinen, surevan ei sovi nauraa, lapsensa menettänyt ei tarvitse uusia vaatteita.. Ja niin edelleen. Jonkin aikaa yritin ajatella, että ihmiset tarkoittivat vain hyvää. Sillä moniko asia on vaikeampi, kuin kohdata ihminen, jonka lapsi on kuollut. Siinä tilanteessa saattaa suusta livahtaa sammakoitakin. Yritin ymmärtää. Yksi asia, josta pahoitin kaikkein eniten mieleni oli se, kun kuulin sanottavan, ettei minun kannata surra, ihan turhaa hommaa, koska en edes ollut Lintusen biologinen äiti, vaan vain äitipuoli. Eihän se merkitse mitään. Myös se, että ulkopuolelta määritellään, koska on kulunut riittävän kauan, jotta voi hymyillä tai nauraa ääneen, tuntui hölmöltä. Sitten suljin korvani (kuvitelkaa tähän Jim Carrey leffassa Liar Liar pitämässä käsiä korvillaan ja sopottamassa käsittämättömyyksia. Jep, that`s me )
No, arki siis alkoi ontuen etsiä uutta JLK-uraa.
Eräänä päivänä ruokakaupan kasssajonossa olin polttaa päreeni edessä kupeksivaan mummeliin. Sillon muistin vaihtokauppani. Muistin myös kaikkki ne neuvot siitä, kuinka pitäisi nyt sitten muistaa ilota elävistä lapsista. Mieleeni vyöryivät kaikki ne kerrat, kun olin huutanut kuin kalaja; Jollei tuo tappelu/ininä/kitinä/ whatever, lopu nyt niin..! Sen, kuinka savu nousi usein aamulla korvista, kun oli hirveä kiire ja jonkun lapanen/unikaveri hukassa, kurahousushown jälkeen tulikin pissahätä ja mitänäitänyton.
Totta on, että kun lapsi kuolee, suhtautuminen eläviin lapsiin muuttuu. Käy iltaisin useamman kerran katsomassa, että kaikki on hyvin, halaa enemmän, suukottelee enemmän. Ja okei, myönnetään, tulee vähän ylisuojelevaiseksi. Haluaa pitää ne jäljellä olevat siipien suojassa, lähellä, turvassa. Suojella kaikelta pahalta.
Liika on kuitenkin liikaa tässäkin asiassa. Lapsia ei voi, harmillista kyllä, kääriä kuplamuoviin. Täytyy luottaa siihen, että elämä kantaa. Se on suuren menetyksen jälkeen ihan hlvetin vaikeaa.
Elämään kuuluu myös se välillä ei-niin-hyvä-ihminen, se äiti, joka nipottaa, huutaa, jankuttaa, muistuttaa, lahjoo, uhkailee, kiristää ja rakastaa. Joka on säännönmukaisesti myöhässä ja unohtaa useammin valot yöksi päälle, kuin ne sammuttaa. Ehkä se, että edes jotkut asiat ovat pysyneet ennallaan, on auttanut lapsia käsittelemään ja selviämään tästä suurten muutosten vuodesta.