Häitä ja vauvoja

Jo muutaman vuoden ajan on ystäväpiirissä käynyt kuhina. On menty naimisiin, saatu lapsia ja erottukin. Se on ilmeisesti aika tavallista tässä kolmenkympin molemmin puolin. On oikea aika, oikea ikä.

Mitäs sitten, jollei tahdokaan kahta lasta, tila-autoa, kultaistanoutajaa ja omakotitaloa? Jos tahtookin tehdä töitä, edetä urallaan, kierrellä maailmaa, olla riippumaton mistään ja kenestäkään.

Tuntuu, että sitten on joko itsekeskeinen idiootti, jonkinsortin pelkuri tai liian uraorientoitunut, jollei heti ”oikeassa iässä” haluakaan perhearkea.

Kiistämätöntä faktaa on, että lapsi muuttaa kaiken. Ihan kaiken. Lapsen syntymän jälkeen ei ole enää sama ihminen, kuin oli ennen ja kotikaan ei ole enää sama koti.

Ja ennen lasta olisi tietysti oltava parisuhde. Kun on tottunut elämään yksin, ei ole ihan yksinkertaista elääkin kaksin. Rakkaus on kyllä siitä kummaa hommaa, että saattaa huomata tekevänsä asioita, joita ei koskaan aiemmin kuvitellut, ihan vaan siksi, että toinen tahtoo. Voi jopa käydä niin, että löytää itsensä haahuilemasta Ikeasta.

Jollei kolmevitosena viimeistään ole löytänyt ihmistä rinnalleen, alkaa olla menetetty tapaus. Uraan ja työntekoon keskittyminen ja siitä nauttiminen on jostain syystä edelleen vähän outoa ja paheksuttavaa. Kun pitäisihän sitä..

Ihmisiä on kovin moneen junaan, osa on viikon jälkeen valmis naimisiin ja kuukauden päästä on lapsi tulossa, osa on yhdessä vuosia, jopa vuosikymmeniä, ennenkuin päättää avioitua, osa ei mene naimisiin koskaan. Kaikki tavat ovat ihan yhtä oikeita tai vääriä, riippuen siitä, keneltä kysytään. Mutta ne ovat aina, ihan aina henkilökohtaisia asioita, joihin ei pitäisi mennä ulkopuolelta härkkimään.

Itse kuulun heihin, joiden mielestä parisuhdetta ei lähdetä vain kokeilemaan ajatuksella katsotaan, mitä tästä tulee. Ei, vaan sitä joko ollaan yhdessä tai ei olla. Ei katsella ja ihmetellä

Sama pätee lapsiasiaan. Joku haluaa saada lapset nuorena ja on valmis vanhemmaksi aiemmin, kuin joku toinen. Joku taas ei voisi kuvitellakaan olevansa äiti tai isä.

Kun ihmiset ympärillä vakiintuvat ja saavat lapsia, ystävyyskin muuttuu. Vastasyntyneen vanhemman koko maailma menee ympäri. Kun oma maailma ei kiepahdakkaan yhtälailla, täytyy löytää uusi taso ja tapa olla ystäviä. Omassa omituistenotustenkerhossani lisänsä soppaan tuo se, että monella on erityislapsi, joka asettaa arjelle ja elämälle yleensä vielä omat lisähaasteensa.

Lapset tuovat ystävyyteen uusia tasoja ja sävyjä. Ja uusia ystäviä. On kivaa tutustua uuteen tyyppiin.

En haluaisi olla aina yksin. Oman tilan ja oman ajan tarpeeni on kyllä suuri, mutta ajatus siitä, että aikanaan kiikkuisi vanhainkodin keinutuolissa päivästä toiseen, eikä kukaan kävisi katsomassa, on aika pelottava.

Mutta mitäs sitten, jollei sitä oikeaa vaan kertakaikkiaan löydy? Jos se on oma valinta, niin mikäs siinä sitten. Ystävätkin käyvät perheestä vallan hyvin. Mutta jos tilanne onkin se, että todella toivoisi löytävänsä just sen tyypin, jonka kanssa voisi sitten yhdessä kiikkua siellä keinutuolissa, mutta sitä ei vaan löydy. Onko liian kranttu? Liian tottunut omiin kuvioihinsa ja haluton joustamaan niistä? En tiedä. Mutta toivon, että jokainen saisi elää elämäänsä, niinkuin itse tahtoo, parillisena tai parittomana, lapsellisena tai lapsettomana, ilman, että kukaan ulkopuolelta sanelee, että kuules nyt..