Koti

Minulla on ollut elämäni aikana monenlaisia koteja. Lapsuuteni vietin omakotitalossa ja päätin jo silloin, etten ole omakotitaloihminen. En ole mikään kätevä emäntä ja mielummin välttelen, kuin teen teen pihatöitä.

Ensimmäinen oma kotini oli reilun kahdenkymmenenen neliön yksiö, jossa oli tummanvihreät seinät ja vauvankakan väriset keittiönkaapit. Sen jälkeen kodit ovat pikkuhiljaa kasvaneet. Olen muuttanut monta kertaa. Inhoan sitä. Joka kerta vannon ja vakuutan, että vain tarpeelliset tavarat muuttavat mukana ja ihan joka kerta löydän itseni muuttopäivän iltana ihmettelemästä X määrää laatikoita, jotka ovat täynnä epämääräistä sälää..

Mikä tekee asunnosta kodin?

Kun muistelen paikkoja, joissa olen asunut, parhaat muistot liittyvät ihmisiin; maha kippurassa kikattaminen keskiyöllä kämppäkaverin kanssa opiskelijasolussa, vaatimattomat, mutta lämminhenkiset illalliset opiskelijaporukalla, pöydän koristeena (tietenkin) tyhjiin viinipulloihin tökätyt kynttilät.Lautapeli-illat sisarusten kanssa, lapsen määrätietoinen askelten läpse aamuyöstä.

Kaikkiin näihin muistoihin liittyy tunnelman lisäksi ääni. Naurua, keskustelua, musiikkia, ovien auketta, askelten kopinaa.

Kun Lintunen kuoli, koti ei ollut enää sama. Kaikki häneen liittyvät äänet puuttuvat. Samuli Putron biisissä Olet puolisoni nyt, on laini jossa sanotaan: On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista, että kuiskauskin on huuto.

Siltä se tuntui. Kodin äänimaailma muuttui täysin. Koti piti rakentaa uudelleen. Opetella sietämään ne puuttuvat äänet. Tottua siihen, ettei niitä enää kuulu.

Vähä vähältä sitä lakkasi odottamasta, että pian kuuluu taksin ääni pihasta, ihan pian ruokapumppu huutaa.

Ihmiset ovat auttaneet tässäkin. Taas kuuluu naurua, laulua, ovien pauketta. Ne eivät korvaa puuttuvia ääniä, mutta koti tuntuu taas kodilta.

Joskus unissani kuulen, kuinka ruokapumppu piippaa.