Asennevamma- vammoista vahingollisin

Espoossa vastutetaan kehitysvammaisten nuorten asuntolaa vedoten liito-oraviin.

Leijonaemot Ry.n puheenjohtaja Pia Lemmetty kirjoitti vastustajien nokkamiehelle Henrik Lampenille avoimen kirjeen, joka on kiertänyt kiitettävästi sosiaalisessa mediassa. (Tietoa Leijonaemoista www.leijonaemot.fi Pian kirjoitus https://leijonaemojenblogi.wordpress.com/ )

Pian neljätoistavuotiaalla esikoisellani on pienestä aivovammasta johtuen liuta neuropsykiatrisia diagnooseja. Tällä hetkellä näyttää siltä, että hän kykenee tulevaisuudessa asumaan täysin itsenäisesti, mutta tilanne voi myös muuttua. On mahdollista, että hän tulee tarvitsemaan asumiseensa tukea. Hän on kohtelias, fiksu nuori. Hänen suurimmat haasteensa liittyvät sosiaalisiin tilanteisiin ja mm. hahmottamiseen. Tuntuu pahalta ajatella, ettei häntä haluttaisi naapuriksi.

Uusperheemme myötä toimin arkiäitinä mieheni vaikeasti kehitysvammaiselle tyttärelle. Hän oli sokea, puhumaton, omaa liikettä ei juurikaan ollut, pään kannattelu puuttui jne. Hän oli siis aivan täysin autettava. Mm. ruoka meni peg-napin kautta suoraa vatsaan, koska hän ei pystynyt nielemään. Hän menehtyi vuosi sitten seitsemän vuotiaana, sydän ei enää jaksanut.

Olen vuosien mittaan miettinyt ja nyt tämän uutisen myötä taas uudelleen sitä, mikä erilaisuudessa on niin pelottavaa? Miksi esimerkiksi kadulla mieluummin osoitellaan sormella ja hihitellään seläntakana sen sijaan, että tultaisiin kysymään, miksi lapsi on pyörätuolissa/ mikä tuo viritelmä (ruokapumppu) on tai miksi lapsella on kesälläkin talvihaalari yllä? Poikkeuksen tekevät lapset ja humalaiset. Lapset tosin vain siinä tapauksessa, että vanhemmat antavat heidän kysyä, eivätkä hyssyttele hiljaisiksi.

Ajattelevatko nämä aikuiset, että kun on poissa silmistä, ei ole olemassakaan? Tai että heidän omat lapsensa menevät jotenkin rikki tai kasvavat kieroon, jos ovat tekemisissä vammaisten ihmisten kanssa?

Vai onko niin, että aikuisia itseään pelottaa ja arastuttaa, koska he eivät oikein tiedä, miten suhtautua.

Kerronpa uutisen. Vammaiseen ihmiseen ei tarvitse ”suhtautua” yhtään mitenkään. He ovat ihmisiä. Piste. Heihin tulee siis suhtautua samoin, kuin kehen tahansa. Ja aina voi kysyä, jollei tiedä, miten vaikka sokeaa ihmistä kannattaa lähestyä.

On pelottava ajatus, että erilaisilla ihmisillä olisi oikeus olla olemassa vain ns.ETT- ihmisten (Ei Tarpeeksi Tutkittu, ns. Tavis) näkymättömissä, siellä, missä se kuuluisa ”joku muu” pitää heistä huolta.

Miksei voida ajatella niin, että kun lopetetaan kaikki tuollainen älytön olemattomin perustein hyvän asian vastustus ja annetaan ihmisten elää elämäänsä siellä, missä haluavat (vaikka sitten liito-oravan kustannuksella) voisi käydä niin, että erilaisuudesta tulisikin ihan tavallista?