Erikoiset elämät luo erikoisia ihmisiä
Oon yksi heistä, anna jalat maassa silti pitää, laulaa Cheek biisissään Timantit on ikuisia, jolta ei viimeaikoina ole voinut välttyä.
Juttelin erään ystäväni kanssa ja hän toi toistuvasti esiin, kuinka erityistä elämää olen elänyt. Keskustelun jälkeen jäin pohtiaan, onko todella niin. Miten määritellään, mikä on erikoista/erityistä ja mikä ei? Kun sitä omaa elämäänsä elää, se on kuitenkin sitä oaa tavallista, vaikka saattaa näyttää ulospäin vaikka miltä.
No, jos se, ettei ole liki neljääntoista vuoteen nukkunut juurikaan yli viiden tunnin yöunia, osaa vaihtaa peg-napin, selviää useamman lapsen kanssa itsekseen pitkiäkin aikoja, ei edelleenkään kestä sitä että kastike sekoittuu salaattiin, on lyöty liian monta kertaa polvilleen ja silti on noustu uudelleen ja uudelleen ylös ja jatkettu eteenpäin, niin kai se sitten on niin.
Minkäänlaista jalkojen aasta irtoamisen vaaraa tosin ei ole, kun konttaa tarpeeks kauan, sitä kasvaa melkein maahan kiinni.
Tuomas Kauhanen laulaa biisissään 1985, Tässä mitään muuteta muuks, elämästä mitään muutenkaan tuu, ei tässä mitään muuteta muuks, tästä mitään elämää suurempaa tuu. Olen käyttänyt biisiä töissä menestyksekkäästi keskustelunavaajana.
Avainasemassa on asenne. Jos antaa itsensä ajatella, että mitä sitä suotta, vtuiksi menee kuitenkin, niin mitä suuremmalla todennäköisyydellä käykin. Liian usein kuulee sitä, kuinka joku on olosuhteiden uhri. En kiellä, etteikö se joissain tapauksissa olisi tottakin. Ihmisten lähtökohdat ja kantokyky ovat niin kovin erilaiset. Mutta uskon siihen, ett tarinaa voi aina muuttaa. En sano, että se olisi helppoa tai tapahtuisi silmänräpäyksessä, ei, pikemminkin päinvastoin.
Elämä on siitä hölmöä hommaa, että usein tapahtuu yhtä ja toista yllättävää. Kun Lintunen kuoli, vaikka siihen oli kuinka etukäteen muka valmistautunut, se löi ilmat aivan totaalisen pihalle pitkäksi aikaa. Sitä oli aivan uuden edessä. Nyt, kun kuolemasta on pian kaksi vuotta sitä on uskaltanut ottaa vähä vähältä elämänsä takaisin itselleen. Tuosta lamaannusvaiheesta on ollut hyötyäkin, se laittoi ajattelemaan itseään, toimiaan ja tekemisiään sekä sitä, mitä todella haluaa. Kun aika pysähtyi, sitä olikin yhtäkkiä määrättömästi.
Tarinaa voi aina muuttaa. Kun maailmassa alkoi taas olla värejä, tuoksuja ja ääniä, tuli hetki, jolloin ymmärsin, ett olemassa on myös surullisia keijuja. Suru hellittää ajan myötä, mutta eroon siitä ei pääse. Ja koska sen kanssa joutuu vain selviämään, sen voi kääntää myös voimaksi ja vahvuudeksi.
Takaisin siihen erikoisuuteen, olen loppujen lopuksi (pateettista ehkä, mutta kuitenkin) sitä mieltä, että jokainen elämä on on erikoinen. Lopulta se, kuinka ppaljon surua ja murheita tai menestystä ja loistoa elämänsä aikana kokee, ei ole merkitystä, vaan sillä, mitä niillä kokemuksillaan tekee, mihin suuntaan laivaansa lähtee purjehtimaan.