Kun ei oo ketään, kelle soittaa
Elämä on kummaa hommaa. Harvemmin se sujuu, niinkuin on suunnitellut ja kuvitellut. Usein käy juuri päinvastoin.
Sitä saattaa löytää itsensä esimerkiksi sellaisesta tilanteesta, että on kotona jumissa. Ja kun se jumi kestää ja kestää, saattaa seinät alkaa kaatua päälle. Mitäs sitten tehdään? Silloin kilautetaan kaverille, valitetaan, ruikutetaan ja itsesäälitään ja sitten jatketaan jumittamista. Kunnes taas tulee tarve kitistä, marista ja ruikuttaa.. jne.
Mutta mitäs jos ei olekaan ketään, kelle soittaa? Koska elämässä voi käydä myös niin, että ihmiset vain katoavat ympäriltä. Ykskaks huomaa, että onkin aika yksinäinen. Omakohtaista kokemusta sellaisesta tilanteesta minulla ei ole, mutta tiedän useita ihmisiä, joilla on. Kaverit ja ystävät vain häviävät jonnekin, kun oma elämäntilanne on sellainen, ettei voimia yhteydenpitoon ole. Some on nykypäivänä monen yksinäisen pelastus, mutta ei virtuaalikeskustelu silti korvaa vatsa kipeänä ystävän kanssa sohvalla kikattamista.
Voisiko olla niin, että ihmisiä arastuttaa ja jännittää kohdata ihminen, jolla on tavalla tai toisella vaikeaa? Ei oikein tiedetä, mitä sanoa ja siksi valitaan olla sanomatta mitään? Joskus aiemmin kerroin, miten minuun suhtauduttiin, kun Lintunen kuoli, vaikeuden ei tarvitse olla niinkään suuri, kun liian moni kääntää selkänsä.
Joskus tuttavuus voi lämmitä viileämmn kauden jälkeen uudelleen, muttei enää samanlaisena.
Toisaalta, joskus voi olla sellainenkin tilanne, että toivoo tiettyjen ihmisten etääntyvän elämästään. Niiden, jotka sanovat masentuneelle, että hymyile vaan, kyllä se siitä, lapsensa menettäneelle, että yritätte heti vaan uudelleen ja työssään uupuneelle, että älä valita, ei se nyt niin raskasta voi olla. I mean really.
Mielestäni ystävä on sellainen, joka seisoo rinnalla tuulessa ja tuiskussakin, ei vain silloin, kun aurinko paistaa. Olen monesti miettinyt, koska näytän olevan ihminen joka imee puoleensa kriisiä kriisin perään, että en varmastikaan aina ole ollut kummoinen ystävä. Usein tuntuu, että vaadin ystäviltäni kohtuuttomasti, koska jo jonkin aikaa on ollut niin, että taivas putoaa niskaan uudelleen ja uudelleen. Olen sanoinkuvaamattoman kiitolllinen siitä, että minulla on ystäviä, jotka ovat jaksaneet ja pystyneet tukemaan ja auttamaan silloinkin, kun henki ei kulje ja jalat eivät kanna. Se on korvaamatonta. On ihanaa tietää, että aina on ihminen, jolle soittaa. Siitä huolimatta, ettei itse ole ollut paras mahdollinen ystävä pitkään aikaan.