Sitä Jarkko Martikainenkin kysyy samannimisessä biisissään.

Näin syntymäpäivän kolkutellessa ovelle, sitä tulee kelailtua kakenlaisia ikämietteitä. Ja ilmeisesti tässä kolmenkympin korvilla on myös kriisin paikka.

Ilmeisesti kolmekymppisen pitäisi olla jo aikuinen. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Onko se sitten auto ja asuntolaina, koira ja kakarat, niinkuin Kotiteollisuuden Helvetistä itään biisissä todetaan.

En edes aloita kaikista niistä kropassa näkyvistä merkeistä, joista voi päätellä, että alamäki on alkanut.

Olen ollut aika saamaton vätys elämässäni. Minulla ei ole loistavaa, nousujohteista uraa, ei omakotitaloa (onneksi, en ikinäikinä kestäisi niitä pihatöitä), ei koiraa, eikä autoakaan (ei edes ajokorttia..)

Aikuisena pitäisi kai tietää,  mitä elämältään haluaa ja ehkä jotakin olisi jo saavuttanutkin. Köhköh, aika heikolta näyttää silläkin saralla.

Saako aikuinen vielä innostua tanssimaan sateessa, keinua leikkipuistossa tai vuoleskella kaarnalaivoja? Vai onko niin, että seuraava askel on järkevät kengät, lasi lämmintä maitoa iltaisin ja kiikkutuoli? Ehkei sentään.

Minä haluan hieman huvia, seikkailuja, elokuvia. Sekopäänä hulluna heilua, laulaa Herra Ylppö biisissään Pojat ei tanssi. Se kuulostaa mukavalta. En varmasti enää jaksa heilua samalla tavalla, kuin vaikka kymmenen vuotta sitten, kun oli vielä voittamaton ja kuolematon, mutta kuitenkin. Heilutaan se, mitä jaksetaan.

Tässä maagisessa kolmenkympin iässä huomaan kuitenkin saavuttaneeni sentään jotakin, sitä sanotaan ilmeisesti elämänkokemukseksi. Olen elänyt jo sen verran pitkään, että kaikenlaista on ehtinyt sattua ja tapahtua. On oppinut miten ”ensin pelkää, että kuolee, sitten pelkää, ettei kuolekaan”- krapulasta selvitään voittajana, osaa käyttää pyykkonetta, pölynimuria ynnä muita kodinkoneita (harmi, ettei se edelleenkään ole kivaa, vaan pakko) Osaa laittaa ruokaa, ja jollei osaa, muistaa ainakin pitsataksin numeron ulkoa. Taitojen lisäksi on kasvattanut henkistä pääomaa, sydän on ehkä särkynyt useammankin kerran, on itse saattanut särkeä muutaman sydämen, ei enää saa itkupotkuraivareita (ainakaan julkisilla paikoilla) jos asiat eivät suju, vaan menee himaan hakkaamaan päätään seinään. On saattanut saada lapsia ja sehän tunnetusti tekee ihmisestä vastuullisen aikuisen (kuulemma :)) On kokenut onnistumisia, epäonnistumisia, noloja hetkiä, onnea ja iloa.

Ystäväni lapsi täytti hiljattain vuosia ja juhlakutsussa luki ”Taas on menty yksi kierros auringon ympäri” Se on aika lohdullinen ajatus. Ei tarvitsekaan ajatella vanhenevansa, vaan voi ajatella vain olevansa kyydissä pitkällä matkalla.

Ja siitä kriisistä, vielä se ei ole iskenyt täydellä voimallaan, mutta tulossa se on, kun tuulet ovat suotuisat.

Kiitos runsaasta palautteesta liittyen Kansallisaarre-bloggaukseen.

Tokitoki, on totta että suomessa on monta urheilijaa, jotka ansaitsisivat saman nimityksen. Henkilökohtaisesti en ole kovin urheilullisesti suuntautunut ja ja siksi käsittelin aihetta itseäni kiinnostavasta, kulttuurin, näkökulmasta.

Taide kaikissa muodoissaan, mutta eityisesti musiikki on kuitenkin suurimmalle osalle ihmisistä erittäin tärkeää. Melkein jokaisella on esimerkiksi biisejä, jotka liittyvät johonkin elämäntapahtumaan tai -vaiheeseen. Omalla kohdallani musiikki on ollut suureksi avuksi lapsen kuoleman käsittelyssä ja elämän rakentamisessa sen jälkeen. On upeaa, että on biisejä, joista saa voimia hengittää vielä kerran, sitten toisen kerran ja kolmannenkin.

Se, että joku tai jotkut artistit saavat esiintymisellään tai jopa ihan vain olemassaolollaan aikaan lähes joukkopsykoosin on sekä kunnioitettavaa, että aika pelottavaa. Järjettömänä heiluva suuri massa on.. No, aika suuri voima.

Vielä on ehkä tarpeen avata sitä, että kaikillahan on työminä ja siviiliminä. Minun on suhteellisen helppo jättää se työminä duunipaikalle, kun työvuoro päättyy. Tosin on myönnettävä, että joskus tiukoissa tilanteissa on asiakkaiden asioita tullut pohdittua kotonakin.

Työnsä vuoksi (kyllä, olen sitä mieltä että muusikkous on työtä) jatkuvasti esillä olevan se on vaikeampi tehdä. Ihmisillä on useimmiten hänestä jonkinlainen mielikuva ja jollei sitä mielikuvaa vastaa vapaa-ajallaan, on aika äkkiä ylimielinen kusipää.

Kun minä olen vapaalla ja liikun vaikka kaupungilla, saan olla useimmiten aivan rauhassa. Riittää, kun vältän paikkoja, joissa tiedän varmasti törmääväni asiakkaisiin. Julkista työtä tekevä on ”asiakkaidensa” ympäröimä lähes aina ja kaikkialla poistuttuaan kotoaan.

Kiinnostavaa tässä on minusta se, onko julkisuuden henkilöllä oikeus olla yksityishenkilö (No on.) sekä se, kun julkisuus on työtä, kuinka se siviiliminän säilyttäminen onnistuu.

Palautetta saa edelleen laittaa. Parhaiten se onnistuu Fb-sivun kautta