Se, kun tuhannet ihmiset huutavat ja kirkuvat kuulostaa juuri siltä, että tuhannet ihmiset huutavat ja kirkuvat. Lavalla oleva artisti koukistaa sormeaan ja huuto vain yltyy. Hän yrittää sanoa jotakin, mutta sanat hukkuvat ihmisten pauhuun.

Katselen vellovaa, hysteeristä ihmismerta ja hetken verran mielessä käy, että olisipa siistiä, jos joku joskus lakoaisi minunkin eteeni samalla tavoin. Alan ymmärtää, mikä se juttu esiintymisessä on. Miksi esiintyvät taiteilijat jaksavat ilta toisensa jälkeen kavuta lavalle ja veivata ne samat biisit sadannen kerran.

Luen parhaillaan Stephen Fryn kirjaa Koppava kloppi. Britit ovat valinneet Fryn kansallisaarteekseen. Yleisöä katsellessani tajuan, että tässä ollaan eräänlaisen kansallisaarteen äärellä.

Minusta ei olisi esiintyjäksi. Ei sen puoleen kansallisaarteeksikaan. En kestäisi olla ihmisten katseiden kohteena. En jaksaisi sitä, että jokaista askeltani seurattaisiin.

Olen aina ollut enemmän taustaihminen, kuin esilläolija. Ystäväpiiriini kuuluu monenlaisia kulttuuri-ihmisiä; kuvataiteilijoita, näyttelijöitä, muusikoita, kirjoittajia. Seuraan heidän töitään kunnioittavan välimatkan päästä. Käyn mielelläni heidän näyttelyissään, keikoillaan, kuuntelen heitä radiosta tai luen tekstejään. Mutten edes kuvittele pystyväni itse samaan.

On kiehtovaa seurata luovaa prosessia sivusta. Se on jokaisella vähän erilainen. Joku vaipuu epätoivoon ja nakkoo paperit pitkin seiniä, joku saa hommansa valmiiksi viimehetken paniikkiraivolla, joku chillaa ja hengaa ja työt hoituvat kuin itsestään.

Olen tullut siihen tulokseen, etten ole tekijä. Olen kuuntelija. Olen se, jolle soittaa, kun apurahahakemuksen täyttö tökkii, kun sanat eivät asetu haluttuun järjestykseen tai tarvitaan pallotteluseinää ideointiin. Se on minulle sopiva rooli. Olla ikäänkuin mukana, mutta vähän ulkopuolella kuitenkin.

Takaisin vellovaan yleisöön ja artistiin lavalla. On huikeaa katseltavaa, kuinka nuoret ja vielä nuoremmat tytöt ovat jo siirtyneet hysteriasta lähes paniikkiin. Yhden ihmisen vuoksi. Se on käsittämätöntä. Mietin, miten illasta toiseen esiintyvät ihmiset nollaavat päänsä. Millä ja miten he vaihtavat roolia siitä iiikiikihanasta ihan tavalliseksi itsekseen? Vai onko se edes mahdollista? Itselläni on tiettyjä rituaaleja, jotka täytyy tehdä työpäivän päätteeksi, jotta työminä ja asiakkaiden asiat jäävät työpaikalle ja se ihanvaanminä lähtee kotiin. Olisko heillä jotain samantyyppisiä konsteja? Ja onko se helppoa, helpottavaa, kun saa ollakin vain minä? Koska ihan varmasti on välillä väsyttävää olla kokoajan esillä, olla se ihana, söpö, taitava, vähän siisti ja mitänäitänyton. Toisaalta se, että on esillä, tuo leivän pöytään. Olen entistä enemmän sitä mieltä, että on aika jees olla tällainen ihan tavallinen tyyppi täällä vaan hei.

Arvostan ja kunnioitan kaikkia, jotka pystyvät esiintymään, heitä jotka nauttivat siitä. Joilla on se palo ja vimma, että ”katsokaa, tässä mä olen. ja mä olen paras.”  Itse jatkan mielelläni tällä tarvittaessa käytettävissä- linjalla.