Ihan tavallinen nainen

Katselen itseäni peilistä. Näen neljästä rakaudesta ja imetyksestä selvinneen vartalon, jossa kyllä näkyy, millaisiin suorituksiin se on raukka joutunut venymään, mutta on silti edelleen ihan ookoo komekymppisen vartalo. Jos joskus ennättäisi salille niin..

Tarkastelen hiuksiani. Olen käynyt kampaajalla viimeksi viitisen vuotta sitten. Sen jälkeen hiukset on kertaalleen ajettu kokonaan pois. Nyt ne ulottuvat hieman olkapäiden yli ja näyttävät juuri siltä, kuin rakauden ja imetyksen jälkeen hiukset tapaavat näyttää. Hiuksia lähtee edelleen reippaasti. Jostain syystä eteisen matto vetää niitä puoleensa magneetin lailla ja sieltä poimin viikottain suuria hiustupsuja. Ilmeisesti uusia kuitenkin kasvaa tilalle, sillä en ole kaljuuntunut.

Katselen kasvojani. Silmäpussit. Kiukkuryppy silmien välissä. Hentoja vaakaryppyjä otsalla. Naururypyt suupielissä. Niistä olen kiitollinen. On mukava tietää, että elämässä on ollut iloja rypyiksi asti. Ilme on aika väsynyt. Melkein neljäntoista vuoden valvominen ei voi olla näkymättä. Silmissä näkyy suru, joka on jäänyt sinne asumaan.

Kädet ovat pesseet pyykkiä, peppuja, tiskiä, kitkeneet kasvimaita, kantaneet vauvoja, lapsia ja kauppakasseja. Hyväilleet nukkuvan lapsen hikistä niskaa. En ole koskaan käynyt manikyyrissä, enkä voisi ajatellakaan rakennekynsiä, niiden kanssa ei varmaan tulisi mistään mitään.

En ole ikinä oikein oppinut meikkaamaan. Haluaisin kyllä, ehkä. Mutta jotenkin se purkkien, rasioiden ja siveltimien armeija pelottaa. Ei minulla ole aavistustakaan poskiluista, varjostuksista, häivytyksistä tai T-alueesta. Kulmakarvojani ei ole nypitty ikinä. Sitä haluiain myös joskus kokeilla. Voisi muuttaa tätä Frida Kahlo-ilmettä aika lailla.

Vanhempi tyttäreni on pian kahdeksanvuotias. Hän on ”muoti”. Hän rakastaa kaikkea pinkkiä, kimaltavaa, kultaista, pitsejä, hörhelöitä ym. Välillä hän tuskastuu, kun minä en ymmärrä ”naisten juttuja”ollenkaan. Olen aina jostain syystä, en tiedä miksi, vältellyt kaikkea liian tyttömäistä ja vasta ihan viime vuosina olen silloin tällöin käyttänyt hametta tai mekkoa. Korkokengät eivät oikein vielä suostu kanssani yhteistyöhön ja sukkahousut ovat mielestäni saatanasta (Siis ihan_oikeasti, kuka niitä voi käyttää??) Silti olen aina kokenut olevani naisellinen nainen. Vaikka se on usein ollutkin enemmän tunne, kuin näkynyt ulospäin.

Onkohan niin, että tässä kolmenkympin korvilla oloon kuuluu tällainenkin pohdinta? Vähän niinkuin murrosiässä. Kuka minä olen? Mitä minä tahdon? Ja vähän keveämpänä, miltä tahdon näyttää? Mitä tahdon näyttää?

Tällä hetkellä tavoitteeni on, että muistaisin harjata hiukset edes viikottain. Opettelen myös vilkaisemaan peiliin, ennenkuin lähden ovesta ulos, muutamia kertoja on käynyt esim. niin, että ripsiväriä on ollut vain toisessa silmässä..

Pian on edessä Girl`s night out pitkästä aikaa. Pitäisiköhän sitä uskaltautua kokeilemaan korkeita korkoja ihmisten ilmoilla?

 

 

 

 

#teetrendiä

 

Muoti Oma elämä Meikki Trendit

Asennevamma- vammoista vahingollisin

Espoossa vastutetaan kehitysvammaisten nuorten asuntolaa vedoten liito-oraviin.

Leijonaemot Ry.n puheenjohtaja Pia Lemmetty kirjoitti vastustajien nokkamiehelle Henrik Lampenille avoimen kirjeen, joka on kiertänyt kiitettävästi sosiaalisessa mediassa. (Tietoa Leijonaemoista www.leijonaemot.fi Pian kirjoitus https://leijonaemojenblogi.wordpress.com/ )

Pian neljätoistavuotiaalla esikoisellani on pienestä aivovammasta johtuen liuta neuropsykiatrisia diagnooseja. Tällä hetkellä näyttää siltä, että hän kykenee tulevaisuudessa asumaan täysin itsenäisesti, mutta tilanne voi myös muuttua. On mahdollista, että hän tulee tarvitsemaan asumiseensa tukea. Hän on kohtelias, fiksu nuori. Hänen suurimmat haasteensa liittyvät sosiaalisiin tilanteisiin ja mm. hahmottamiseen. Tuntuu pahalta ajatella, ettei häntä haluttaisi naapuriksi.

Uusperheemme myötä toimin arkiäitinä mieheni vaikeasti kehitysvammaiselle tyttärelle. Hän oli sokea, puhumaton, omaa liikettä ei juurikaan ollut, pään kannattelu puuttui jne. Hän oli siis aivan täysin autettava. Mm. ruoka meni peg-napin kautta suoraa vatsaan, koska hän ei pystynyt nielemään. Hän menehtyi vuosi sitten seitsemän vuotiaana, sydän ei enää jaksanut.

Olen vuosien mittaan miettinyt ja nyt tämän uutisen myötä taas uudelleen sitä, mikä erilaisuudessa on niin pelottavaa? Miksi esimerkiksi kadulla mieluummin osoitellaan sormella ja hihitellään seläntakana sen sijaan, että tultaisiin kysymään, miksi lapsi on pyörätuolissa/ mikä tuo viritelmä (ruokapumppu) on tai miksi lapsella on kesälläkin talvihaalari yllä? Poikkeuksen tekevät lapset ja humalaiset. Lapset tosin vain siinä tapauksessa, että vanhemmat antavat heidän kysyä, eivätkä hyssyttele hiljaisiksi.

Ajattelevatko nämä aikuiset, että kun on poissa silmistä, ei ole olemassakaan? Tai että heidän omat lapsensa menevät jotenkin rikki tai kasvavat kieroon, jos ovat tekemisissä vammaisten ihmisten kanssa?

Vai onko niin, että aikuisia itseään pelottaa ja arastuttaa, koska he eivät oikein tiedä, miten suhtautua.

Kerronpa uutisen. Vammaiseen ihmiseen ei tarvitse ”suhtautua” yhtään mitenkään. He ovat ihmisiä. Piste. Heihin tulee siis suhtautua samoin, kuin kehen tahansa. Ja aina voi kysyä, jollei tiedä, miten vaikka sokeaa ihmistä kannattaa lähestyä.

On pelottava ajatus, että erilaisilla ihmisillä olisi oikeus olla olemassa vain ns.ETT- ihmisten (Ei Tarpeeksi Tutkittu, ns. Tavis) näkymättömissä, siellä, missä se kuuluisa ”joku muu” pitää heistä huolta.

Miksei voida ajatella niin, että kun lopetetaan kaikki tuollainen älytön olemattomin perustein hyvän asian vastustus ja annetaan ihmisten elää elämäänsä siellä, missä haluavat (vaikka sitten liito-oravan kustannuksella) voisi käydä niin, että erilaisuudesta tulisikin ihan tavallista?

 

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta