Päättynyt vuosi oli varmasti tähän astisen elämäni raskain. Vaikka vaikeaa ja vastatuulta on ollut aiemminkin, näin koville en vielä koskaan ole joutunut. Kun kadentoista kuukauden sisällä kokee kaikki muut suurimmat stessinaiheuttajat, paitsi työttömyyden, sitä on aika syvällä. Siksi tämä blogigin on viettänyt sapattivuotta, kaikki voima on mennyt hengittämiseen.

Kun elämässä kaiken menettää, silloin vapaus on ainut, mitä käteen jää, sanotaan Haloo Helsingin biisissä.  Huomasin, että se on totta. Kun ei ole enää mitään menettävää, on vapaa tekemään mitä vaan.

Alkavalta vuodelta ei paljon vaadita, jotta siitä tulisi hyvä. Kunhan katto pysyy pään päällä, ruokaa on pöydässä joka päivä ja kaikki läheiset pysyvät terveinä ja hengissä, ollaan jo vahvasti plussalla.

Olen taipuvainen ajattelemaan, ettei kannata odottaa liikoja, yleensä juuri silloin se taivas taas kerran putoaa niskaan. Mutta silti, kaiken uhallakin uskaltauduin miettimään, mitä seuraavalta vuodelta haluaisin. Lista näyttää tältä:

– Aamuja, jolloin kukaa ei tappele, kurahousut menevät ensiyrityksellä jalkaan ja ripsiväriä muistaa laittaa molempiin silmiin

– Päiviä, jolloin ei tapahdu mitään erikoista. Ne ovat niin tylsiä, ettei niitä jälkeenpäin edes muista

– Päiviä, jotka hykerryttävät vielä vuosienkin päästä. Silloinkaan ei tarvitse tapahtua mitään kummallista, ehtii ajoissa bussiin, suodatinpussi ei leviäkään ympäri keittiötä, voileipä putoaakin voipuoli ylöspäin, vastaantulija hymyilee kadulla

– Iltoja, jolloin on aikaa höpsötellä ja kikatella, malttaa antaa pyykkivuoren olla, sähköpostien odottaa, ei ole vanhemainiltaa, varainkeruukokousta tai mitään muutakaan ohjelmaa, voi rauhassa miettiä, miksi rakkaus on olemassa tai mistä tuuli tulee

– Tunnetta siitä, että homma on hallussa. Tuli mitä vaan, suojaus ei petä ja on hyvä verkko alla, johon kaatua, jos ottaa osumaa

– Tunnetta siitä, että elämä kuitenkin, vaikka väkisin, kantaa ja jatkuu