Positiivisuus on perseestä ja muita kertomuksia

Kuullessaan sanan positiivisuus, monelle tulee joko mieleen tekopirteä hihittäjä tai valtaa halu laittaa kädet korville ja alkaa pitää älämölöä. Miksi sitä, että edes yrittää nähdä asiat valoisammin, pidetään niin pahana ja jotenkin jopa epänormaalina? Ihmisenhän kuuluu ajatella, että vtuiksi menee kuitenkin, turha edes yrittää, ja varsinkin jos on saavuttanut jotakin hienoa, siitä ei missään nimessä saa olla iloinen tai ylpeä, tai jos sen virheen erehtyy tekemään, joku kunnon ihminen kyllä ampuu leijujan välittömästi alas. Hölmöä.

Arman ja Viimeinen ristiretki herätti koko syksyn innostunutta ja ylistävääkin keskustelua. Ja ansaitusti. Arman vieraili paikoissa, joihin harva pääsee ja teki asioita, joihin ei moni pysty. Ihailin hänen kykyään pitää itsensä henkisesti koossa lähes tilanteessa kuin tilanteessa. On varmasti vienyt aikansa, että moisten kokemusten jälkeen saa pään taas asentoon ja henki kulkee. Sarja on hieno (ja uusitaan kokonaisuudessaan joulunpyhinä, jos meni aiemmin ohi, katsokaa ihmeessä) osoitus siitä, että teoilla, ei sanoilla, on merkitystä.

Se sai myös miettimään monia asioita uudelta kantilta. On totta, että tässä maassa on moni asia rempallaan, mutta jo se, että täällä kaikilla on mahdollisuus koulunkäyntiin, on sosiaaliturva ja järjestelmä (juujuu, usein hidas ja jäykkä jajaja..)  heikoimassa asemassa olevien tukemiseksi, on iso asia. Kehitettävää riittää, mutta kuitenkin, tämä on hyvä mesta elää ja yrittää.

Lintusen kuoleman vuosipäivän lähestyessä hitaasti, mutta varmasti olen monta kertaa pohtinut, että jos hän olisi syntynyt vaikkapa johonkin Afrikan valtioon, hän olisi menehtynyt välittömästi, täällä hän sai elää kokonaisen elämän hyvässä hoidossa. Olen siitä kiitollinen.

Takaisin positiivisuuteen. Lapsen kuolemassa ei ole mitään hyvää, ei mitään. Mutta; se, että Lintunen kuoli, on tutustuttanut minut ihmisiin, aivan uskomattoman upeisiin, vahvoihin tyyppeihin, joita en ilman omaa menetystäni olisi koskaan kohdannut. Vain saman kokenut voi ymmärtää, mitä käy läpi.Menetykset, suru tai kärsimys ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, ihan yhtälaikka sitä ärsyyntyy, hermostuu ja suuttuu, kuin aiemminkin. Ihminen on ihminen, vaikka se itsensä telookin. Mutta mittasuhteita se muuttaa, ihan pienistä ei hetkahda. Ja sieltä se positiivisuuskin kumpuaa. Suru on surtava pois, jotta elämä voi jatkua. Ikävän kanssa oppii elämään, mutta käsittelemätön suru on huono seuralainen.

Se hetki, kun huomaa, että suru alkaa hellittää otettaan, tuli ainakin minulle aika yllättäen. Yhtenä aamuna vain huomasi, että maailmassa on taas värejä. Kokeili varovasti, miltä tuntuu hymyillä ja se tuntui hyvältä. Ja tuli seuraava aamu ja seuraava ja sitä huomasi, että elämä kantaa, kaikesta huolimatta.

Joka aamu voi tehdä valinnan, onko maailman puolella vai sitä vastaan. Ei minusta vieläkään Pollyannaa ole tullut, mutta sen olen oppinut, että jos on mahdollisuus, kannattaa lentää, eikä jäädä miettimään, josko vasta huomenna.

 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Erikoiset elämät luo erikoisia ihmisiä

Oon yksi heistä, anna jalat maassa silti pitää, laulaa Cheek biisissään Timantit on ikuisia, jolta ei viimeaikoina ole voinut välttyä.

Juttelin erään ystäväni kanssa ja hän toi toistuvasti esiin, kuinka erityistä elämää olen elänyt. Keskustelun jälkeen jäin pohtiaan, onko todella niin. Miten määritellään, mikä on erikoista/erityistä ja mikä ei? Kun sitä omaa elämäänsä elää, se on kuitenkin sitä oaa tavallista, vaikka saattaa näyttää ulospäin vaikka miltä.

No, jos se, ettei ole liki neljääntoista vuoteen nukkunut juurikaan yli viiden tunnin yöunia, osaa vaihtaa peg-napin, selviää useamman lapsen kanssa itsekseen pitkiäkin aikoja, ei edelleenkään kestä sitä että kastike sekoittuu salaattiin, on lyöty liian monta kertaa polvilleen ja silti on noustu uudelleen ja uudelleen ylös ja jatkettu eteenpäin, niin kai se sitten on niin.

Minkäänlaista jalkojen aasta irtoamisen vaaraa tosin ei ole, kun konttaa tarpeeks kauan, sitä kasvaa melkein maahan kiinni.

Tuomas Kauhanen laulaa biisissään 1985, Tässä mitään muuteta muuks, elämästä mitään muutenkaan tuu, ei tässä mitään muuteta muuks, tästä mitään elämää suurempaa tuu. Olen käyttänyt biisiä töissä menestyksekkäästi keskustelunavaajana.

Avainasemassa on asenne. Jos antaa itsensä ajatella, että mitä sitä suotta, vtuiksi menee kuitenkin, niin mitä suuremmalla todennäköisyydellä käykin. Liian usein kuulee sitä, kuinka joku on olosuhteiden uhri. En kiellä, etteikö se joissain tapauksissa olisi tottakin. Ihmisten lähtökohdat ja kantokyky ovat niin kovin erilaiset. Mutta uskon siihen, ett tarinaa voi aina muuttaa. En sano, että se olisi helppoa tai tapahtuisi silmänräpäyksessä, ei, pikemminkin päinvastoin.

Elämä on siitä hölmöä hommaa, että usein tapahtuu yhtä ja toista yllättävää. Kun Lintunen kuoli, vaikka siihen oli kuinka etukäteen muka valmistautunut, se löi ilmat aivan totaalisen pihalle pitkäksi aikaa. Sitä oli aivan uuden edessä. Nyt, kun kuolemasta on pian kaksi vuotta sitä on uskaltanut ottaa vähä vähältä elämänsä takaisin itselleen. Tuosta lamaannusvaiheesta on ollut hyötyäkin, se laittoi ajattelemaan itseään, toimiaan ja tekemisiään sekä sitä, mitä todella haluaa. Kun aika pysähtyi, sitä olikin yhtäkkiä määrättömästi.

Tarinaa voi aina muuttaa. Kun maailmassa alkoi taas olla värejä, tuoksuja ja ääniä, tuli hetki, jolloin ymmärsin, ett olemassa on myös surullisia keijuja. Suru hellittää ajan myötä, mutta eroon siitä ei pääse. Ja koska sen kanssa joutuu vain selviämään, sen voi kääntää myös voimaksi ja vahvuudeksi.

Takaisin siihen erikoisuuteen, olen loppujen lopuksi (pateettista ehkä, mutta kuitenkin) sitä mieltä, että jokainen elämä on on erikoinen. Lopulta se, kuinka ppaljon surua ja murheita tai menestystä ja loistoa elämänsä aikana kokee, ei ole merkitystä, vaan sillä, mitä niillä kokemuksillaan tekee, mihin suuntaan laivaansa lähtee purjehtimaan.

 

 

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli