Tiedättekö sanonnat, vastoinkäymiset vahvistavat ja kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa?

Sanon heti alkuun, että ei pidä paikkaansa. Kun tarpeeksi monta kertaa lyödään maihin, se ei vahvista, vaan vtuttaa. Kun elämä nyt vaan on. Sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Kauan odotettu lapsi onkin vakavasti sairas, ikuiseksi ajateltu rakkaus päättyy, saa lähtöpassit töistä.

Ihmiset ovat erilaisia. Yhden maailma kaatuu muutamaan lisäkiloon, toinen näyttää porskuttavan tyynesti eteenpäin, vaikka taivas tippuisi niskaan.

Mistä se sitten kiikastaa? Miksi yksi uupuu ja toinen ei. Ihan keittiöpsykologiapohjalta sanoisin, että se, mitä odottaa itseltään ja se, mitä odottaa muilta ovat tässä aika isossa roolissa.

Jos on vaikka ajatellut olevansa äiti, jonka pinna ei katkea koskaan, joka pitää kodin kaikki nurkat kiiltävän puhtaina joka päivän joka hetki ja joka ei ikinäkoskaan väsy lapseensa, totuus voi olla märkä rätti vasten kasvoja. Kun lapsi taistelee elämästään teho-osastolla, huutaa kolmatta kuukautta putkeen koliikkia tai korvatulehduksia, niin uupuuhan siinä. Eikä ihan ensimmäisenä tule mieleen, että hinkkaampa kylppärin kaakelien saumat hammasharjalla tässä välissä.

Ja sitten taas, jos on ajatellut, että isä osallistuu tasavertaisesti lapsen hoitoon tai että isovanhemmat ja ystävät auttavat, eikä näin syystä tai toisesta käykään, se on ensinnäkin iso pettymys ja toiseksi, täytyy opetella selviämään itse.

Omassa elämässäni on ollut paljon huolta, surua ja murhetta viime vuosina. Kun myrsky on kovimmillaan, ei ennätä pysähtyä miettimään, että nyt en kyllä oikein jaksaisi tätä. Koka se ei ole vaihtoehto. On pakko jaksaa, vaikkei haluaisi.

Omista selviytymiskeinoistani tärkeimpänä mainittakoon puhuminen. Olen aina ollut lörppä 🙂 Ja olen sitä mielt, että jos kysytään, mitä kuuluu, vastuu siirtyy kysyjälle. Se, kestääkö hn kuulla vai ei, ei ole minun ongelmani (kovasti kärjistäen) En ole myöskään koskaan pelännyt, että minut leimattaisiin jotenkin, jos sanon, että olen kurkkuani myöten täynnä, en jaksa, en pysty. Suun avaamisen ansiosta olen myös saanut paljon apua, niin henkistä tukea, kuin ihan konkreettistakin apua, kun on tullut tilanne, josta ei yksin olisi päässyt yli, ali eikä ympäri.

Vasta, kun tilanne edes joiltain osin hellittää, voi pysähtyä miettimään itseään. Saattaa huomata, ettei ole syönyt lämmintä ruokaa viikkoon, ettei oikeastaan tiedä, mikä viikonpäivä on ja ihmettelee hiljaa mielessään, miksi aamutee maistuu niin kummalliselta, kunnes huomaa, että on kaatanut sekaan maidon sijasta tuoremehua..

Kun näitä hulabaloita tulee säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta jatkuvasti riittävän kauan, ei enää oikein usko siihen, että vaikeudet vahvistavat tai ettei ole saanut suurempaa taakkaa, kuin kaksaa kantaa, koska liitokset natisevat jo, ja silti sitä  odottaa, koska seuraava pommi räjähtää. Niitä on oppinut jo odottamaan. Ja ihan varmasti se räjähtää. Käy niin, ettei oikein uskalla enää iloita mistään, koska jos on liian iloinen, jotakin pahaa tapahtuu varmasti. Ei oikein uskalla hengittää vapaasti, koska jos höllää hetkeksikään, se kostautuu heti. Sitä kutsutaan kai kyynisyydeksi, mutta niin vain käy. Ei voi mitään.

Toinen selviytymiskeino on ollut huumori. Siit on yritettävä pitää vaikka viimeisillä voimillaan kiinni, koska muuten elämä on aika tyhmää. Kerran erityislasten vanhempien illallisella naapuripöydästä tultiin huomauttamaan että ”ette te saa puhua asiakkaistanne tuollalailla ja tuohon sävyyn”. Kyllä saadaan, me puhutaan omista lapsistamme.

Sanotaan, että onni on pienissä asioissa. Joskus sitäkin on vaikea uskoa. Mutta sitten taas, kuitenkin, väkisin, tulee se hetki, kun huomaa, että ilmassa tuoksuu syksy, että onpas kaunis aamu, kylläpä mun hiukset onkin nätisti tänään. Koska elämä kantaa, kaikesta huolimatta.