Positiivisuus on perseestä ja muita kertomuksia

Kuullessaan sanan positiivisuus, monelle tulee joko mieleen tekopirteä hihittäjä tai valtaa halu laittaa kädet korville ja alkaa pitää älämölöä. Miksi sitä, että edes yrittää nähdä asiat valoisammin, pidetään niin pahana ja jotenkin jopa epänormaalina? Ihmisenhän kuuluu ajatella, että vtuiksi menee kuitenkin, turha edes yrittää, ja varsinkin jos on saavuttanut jotakin hienoa, siitä ei missään nimessä saa olla iloinen tai ylpeä, tai jos sen virheen erehtyy tekemään, joku kunnon ihminen kyllä ampuu leijujan välittömästi alas. Hölmöä.

Arman ja Viimeinen ristiretki herätti koko syksyn innostunutta ja ylistävääkin keskustelua. Ja ansaitusti. Arman vieraili paikoissa, joihin harva pääsee ja teki asioita, joihin ei moni pysty. Ihailin hänen kykyään pitää itsensä henkisesti koossa lähes tilanteessa kuin tilanteessa. On varmasti vienyt aikansa, että moisten kokemusten jälkeen saa pään taas asentoon ja henki kulkee. Sarja on hieno (ja uusitaan kokonaisuudessaan joulunpyhinä, jos meni aiemmin ohi, katsokaa ihmeessä) osoitus siitä, että teoilla, ei sanoilla, on merkitystä.

Se sai myös miettimään monia asioita uudelta kantilta. On totta, että tässä maassa on moni asia rempallaan, mutta jo se, että täällä kaikilla on mahdollisuus koulunkäyntiin, on sosiaaliturva ja järjestelmä (juujuu, usein hidas ja jäykkä jajaja..)  heikoimassa asemassa olevien tukemiseksi, on iso asia. Kehitettävää riittää, mutta kuitenkin, tämä on hyvä mesta elää ja yrittää.

Lintusen kuoleman vuosipäivän lähestyessä hitaasti, mutta varmasti olen monta kertaa pohtinut, että jos hän olisi syntynyt vaikkapa johonkin Afrikan valtioon, hän olisi menehtynyt välittömästi, täällä hän sai elää kokonaisen elämän hyvässä hoidossa. Olen siitä kiitollinen.

Takaisin positiivisuuteen. Lapsen kuolemassa ei ole mitään hyvää, ei mitään. Mutta; se, että Lintunen kuoli, on tutustuttanut minut ihmisiin, aivan uskomattoman upeisiin, vahvoihin tyyppeihin, joita en ilman omaa menetystäni olisi koskaan kohdannut. Vain saman kokenut voi ymmärtää, mitä käy läpi.Menetykset, suru tai kärsimys ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, ihan yhtälaikka sitä ärsyyntyy, hermostuu ja suuttuu, kuin aiemminkin. Ihminen on ihminen, vaikka se itsensä telookin. Mutta mittasuhteita se muuttaa, ihan pienistä ei hetkahda. Ja sieltä se positiivisuuskin kumpuaa. Suru on surtava pois, jotta elämä voi jatkua. Ikävän kanssa oppii elämään, mutta käsittelemätön suru on huono seuralainen.

Se hetki, kun huomaa, että suru alkaa hellittää otettaan, tuli ainakin minulle aika yllättäen. Yhtenä aamuna vain huomasi, että maailmassa on taas värejä. Kokeili varovasti, miltä tuntuu hymyillä ja se tuntui hyvältä. Ja tuli seuraava aamu ja seuraava ja sitä huomasi, että elämä kantaa, kaikesta huolimatta.

Joka aamu voi tehdä valinnan, onko maailman puolella vai sitä vastaan. Ei minusta vieläkään Pollyannaa ole tullut, mutta sen olen oppinut, että jos on mahdollisuus, kannattaa lentää, eikä jäädä miettimään, josko vasta huomenna.