Tunne- toiminta- itsetunto. Vai miten se meni?

Ruuhkavuosia eläessä käy usein niin, että oma itse katoaa.

Muiden tarpeet, toiveet, odotukset ja vaatimukset painavat vasenta kaistaa omien ohitse. Yhtenä aamuna sitä herää ja ihmettelee; kuka minä olen?

Silloin kun on muiden käytettävissä ja ”palveluksessa” 24/7  vaatii rautaista selkärankaa, jotta oma itse säilyy. Kotona vietetyt vuodet voivat laskea itsetuntoa monella osa-alueella. Tuntuu, ettei enää osaa mitään, ei pysty puhumaan muusta, kuin lapsista ja vaatekaapin sisältökin hävettää, kun sitä ei ole ollut aikaa päivittää. Siksi ei ehkä tule lähdettyä minnekään silloinkaan, kun siihen olisi mahdollisuus.

Itse kuulun tähän ”äitihöttöön” lähes kaulaansa myötn uponneeseen porukkaan. En enää osannut ottaa aikaa itselleni, ajattelin aina, ettei se kuitenkaan onnistu, turha edes yrittää.

Kunnes.

Sain ystävältäni joululahjaksi lipun Cheekin keikalle. Keikka oli sopivasti äitienpäivänä. Se, että lopulta pääsin lähtemään, vaati melkoisesti järjestelyjä, mutta olin päättänyt, että tätä en missaa. Edellisestä ”omasta ajasta” oli tuolloin lähes vuosi aikaa.

Kun lopulta painoin kotioven kiinni ja sain heilutella molempia käsiäni vapaasti kävellessäni, tuntui upealta. Pieni syyllisyys yritti nipottaa takaraivossa, että eikö nyt kuitenkin olisi ollut parempi jäädä kotiin, mutta se vaimeni nopeasti.

Cheek oli minulle ennestään melko tuntematon artisti. Tiesin toki hänen olemassaolostaan, mutta tuotantonsa tuntemus oli jäänyt lähinnä toisella silmällä vilkuillun Vain elämää- ohjelman biisivalikoiman tasolle. Olin kuitenkin päättänyt, että vaikka esiintymässä olisi Ransu- koira, tämä olisi vapaailtani.

Keikka oli konserttisalissa. Se tuntui vähän hassulta valinnalta tämäntyyppiselle musiikille, mutta toimi kuitenkin ihan kivasti. Tosin penkeissään pönöttävälle yleisölle on varmasti ihan erilaista esiintyä, kuin lavan edessä vellovalle ihmismerelle.

Keikka oli täysosuma. Se energia, joka lavalta välittyi katsomoon oli mahtava. Vaikka keikkapaikka oli varsin erikoinen, oli yleisö artistin näpeissä esiintymisen alusta loppuun.

Minussa tuo kokemus aiheutti suuren muutoksen. Tankkasin esiintyjien energiaa itseeni extrasuurella kauhalla ja se kantaa minua yhä. Se on saanut katomaan peiliin aamulla hieman hyväksyvämmin, olemaan levollisempi lasten kanssa, tarttumaan kotitöihin aiempaa vähemmän veetuuntuneena.

En tiedä, oliko sillä merkitystä, kuka esiintyjä oli. Cheekin biisit eivät ole mitään hissuttelumusiikkia vaan useimmat vyöryvät päälle täydellä voimalla. Voi olla, ettei esim. Jarkko Martikaisen, joka on myös suuresti arvostamani muusikko, keikalla olisi ollut ihan yhtä suura vaikutusta.

On ollut hienoa päästä kunnolla kiinni tähän kesään. Olla pitkästä aikaa hyvällä tuulella, tyytyväinen itseensä.

Kiitos siis sinulle Jare. Vedit minut horroksesta takaisin joukkoon.

Kiitos myös ystävälleni, joka liput hankki.

Näköjään on niin, että joskus kannattaa vain hypätä, vaikka epäilyttäisi.