Vähän siistiä olla julkkis
Törmäsin jonkun aikaa sitten tuttuun nuoreen (eikös alle 20-vuotiaita sanota sellaisiksi?) Juttelimme niitä näitä ja sitten puhe kääntyi hänen tulevaisuuden suunnitelmiinsa. Yllätyin melkoisesti, kun kuulin, että hän on suunnitellut ryhtyvänsä joko julkkikseksi tai sellaisen puolisoksi. Se olisi kuulemma unelmen täyttymys, jos pääsisi joskus vaikka Seiskaan. Siis ihan oikeasti?!
Ymmärrän sen, että jos tekee julkista työtä, välillä kasvot koreilevat milloin minkäkin lehden sivuilla tai kannessa, halusi sitä tai ei, mutta sitä en suostu ymmärtämään, että pääsy hömppälehteen voisi olla parasta, mitä on. Eihän ”julkkis” edes ole mikään ammatti. Miksi nuori, fiksu ihminen haluaisi olla ”salarakas” tai uusi Johanna Tukiainen?
Jos kirjoittaa kirjoja, tekee musiikkia tai näyttelee, omaa työtä on mainostettava, jotta saa voita leipänsä päälle. Mutta siinä se onkin, on tehnyt kirjan/levyn/leffan/näytelmän, jolle haluaa julkisuutta, jotta mahdollisimman moni sen ostaisi tai kävisi katsomassa. Sehän on ihan eri asia, kuin olla vaikka Big Brotherista ”tuttu” ja siksi päätyä lehteen.
En usko, että kovin moni julkista duunia tekevä suuremmin nauttii esim. Seiskan kohuotsikoista; Kävi ABC.llä, osti maitoa ja makkaraa tai Sammui yökerhon eteen. En usko heidän myöskään pitävän siitä, että lehdessä esitellään; täällä hän asuu ja sen seurauksena ei edes omassa kodissaan saa olla rauhassa.
Miksi julkkikseksi halutaan? Miksei mieluummin haluaisi kirjoittaa maailman myydyintä kirjaa tai tehdä eniten myynyttä levyä? Vielä enemmän hämmästyttää tämä Julkkiksen puoliso- asia. Olen ymmärtänyt (ehkä väärin) että parisuhde aloitetaan ja mahdollisesti naimisiin mennään siksi, että rakastetaan toista ja halutaan olla yhdessä, ei siksi, että toinen on julkisuudesta tuttu tai siksi, että itse haluaa julkisuuteen.
Kuulin tältä tuttavaltani, että monet tytöt lukevat silmät palaen suosikkijulkkistensa Tällainen on unelmieni nainen- haastatteluja ja sitten laihdutetaan (joskus jopa hengenvaarallisesti), värjätään hiuksia ja haaveillaan silikonirinnoista. Ja toivotaan, unelmoidaan ja haaveillaan. Huolestuttavaa.
Sinälläänhän vaikka johonkuhun muusikkoon ihastumisessa ei ole mitään pahaa tai väärää. Sehän on erittäin turvallinen ensi-ihastumisen tapa, mutta jos se menee noin pitkälle, ei kuulosta enää hyvältä.
Sitäpaitsi, vaikkapa muusikon puolisolta vaaditaan aika paljon joustavuutta, ymmärrystä ja hermoja. Jos toinen on 250 päivää vuodessa poissa kotoa, se on aika paljon. Täytyy olla omakin elämä ja omat jutut, siihen ei ihan pelkkä Seiskassa patsastelu riitä. Ja henkilökohtaisesti ainakin pidän siitä, että on omat tulot.
Onko niin, että julkkiksiksi haluavat nuoret luulevat, että sitten, kun on vilahtanut jossakin lehdessä, elämä on jatkossa vain skumppaa ja vaahtokarkkeja, jatkuvat bileet? Iloisesti unohtuu se, että ne biisit on pitänyt kirjoittaa ja levyttää, samoin kuin kirjat kirjoittaa, vuorosanat ja tanssiliikkeet opetella. Aika monella muusikolla on takana jonkinlainen koulutus, ns. oikea ammatti, osalla ei, mutta he ovat olleet niin taitavia ja sitkeitä, että ovat alusta asti voineet elättää itsensä musiikillaan. Moni kirjailija on saanut ensimmäiset käsikirjoituksensa useamman kerran bumerangina takaisin. Menestys ei tule itsekseen eikä sen kesto ole itsestäänselvyys. Se vaatii töitä.
Julkista työtä tekeväkin on ihminen. Ihan yhtälailla on maksettava laskut, ostettava vessapaperia ja kirottava aikaisia aamuhertyksiä, kuin kenen tahansa muunkin. Ihminen jolla on ollut suuri haave, unelma, tavoite ja jota kohti on lähdetty määrätietoisesti ja joskus suuriakin uhrauksia tehden.
UGH. Olen puhunut.
Terveisin, Kukkahattutäti
