Eropäätös, osa 2

Noin kaksi vuotta sitten alkoi varsinainen päätösprosessi. Mieheni oli kokenut valaistumisen ja havahtunut, ettei hänenkään mielestään suhde ole ihan kunnossa, ja ehkä asialle pitäisi tehdä jotain. Hän esitti asian melko aggressiivisesti: jotain pitää muuttua tai hän lähtee. Siitä asti ero on ollut tapetilla ihan oikeasti. Olemme toki yrittäneet sitä sun tätä korjataksemme suhteen. Tuosta asti olen jatkuvasti työstänyt ajatusta ”mitä jos emme saa tätä korjatuksi”. Pärjäänkö yksin lasten kanssa? Mistä rahat elämiseen? Olin kahdeksan vuotta kotiäitinä, opiskelin samalla, ja vasta vuosi sitten aloitin ensimmäisen kokopäivätyöni. Siksi ajatus yksinhuoltajuudesta tuntui aivan kertakaikkisen mahdottomalta taloudellisesta näkökulmasta. Muutenkin se pelotti. Miten tästä ikinä uskaltaisi päästää irti?

Kun vihdoin sain opiskeluni päätökseen ja sain ensimmäisen määräaikaisen kokopäiväisen työsuhteen, luottamus taloudelliseen pärjäämiseen on vähitellen syntynyt. Ehdin jo kertaalleen silti todeta, että ei, en voi erota. Olen niin pitkään kituutellut pienillä tuloilla, opiskelijana, kotiäitinä ja sitten keikkatyötä tekevänä opiskelijaäitinä, että tuntui valtavalta luksukselta olla vihdoin kokoaikatyössä ja pystyä ostamaan kaupasta tarpeellisen lisäksi myös jotain kivaa. Ei tarvinnut miettiä, raaskiiko osta cashew-pähkinöitä. Se tuntui niin ihanalta, että hylkäsin jälleen kerran eroaikeet ja päätin jäädä onnettomaan suhteeseen. Rahan takia.

Raha-asioiden lisäksi yksi ehkä vähän hullulta kuulostava käsiteltävä asia oli kodistamme luopuminen. Tai ei se ehkä ole hullua. Vaikka tässä talossa ei rakkaus olekaan koskaan asunut, jos siis lapsia ei oteta lukuun, on tämä itse koti ollut minulle rakas. Rakastan täällä olevaa tilaa, kaunista saunaa, ihanaa parveketta, takapihaa ja vadelmapensasta, jonka rusakot ovat jo kahtena talvena peräkkäin syöneet täysin maan tasalle. Toisaalta lastemme ystävät ovat tässä vieressä, ja se on tuntunut valtavan tärkeältä jo koulumatkojen takia. Ajatus talosta luopumisesta on ollut vaikea.

Arjen muuttuminen mietitytti myös kovasti. Vuosien kärsiminen oli kuluttanut voimavarojani melkoisesti, ja ajatus yksinhuoltaja-arjesta tuntui viimeiseltä niitiltä. Miten ihmeessä jaksaisin yksin huolehtia kaikesta lähestulkoon koko ajan, jos nyt kahden aikuisenkin taloudessa elin koko ajan jaksamiseni äärirajoilla? Ystäväni muistutti, että luultavasti minulla olisi enemmän jaksamista, kun tämä parisuhteenraakile ei olisi taakkanani, ja tiedostin sen itsekin. Kuitenkin siinä myrskynsilmässä tuntui vaikealta kuvitella, että voisin joskus oikeasti jaksaa enemmän. Jaksamattomuudesta oli tullut minun normaalini.

Suurin este on ollut tietysti huoli lapsista. Lasten pallottelu kahden kodin välillä on tuntunut suorastaan vastenmieliseltä. Samoin ajatus siitä, että en saisi joka ilta heitä peitellä nukkumaan. Saati ajatus siitä, että en saisi olla mukana heidän jokaisessa tärkeässä arkisessa hetkessä. He kokisivat hienoja asioita myös ilman minua. Se ajatus on sattunut. Myös sen tosiasian hyväksyminen, että lasteni elämään tulee jossain vaiheessa (ainakin todennäköisesti) toinen tärkeä nainen. Se jos mikä on ajatuksena tehnyt kipeää! Sekin on täytynyt käsitellä jo ennen lopullista päätöstä.

Nämä esteet saivat minut kerta toisensa jälkeen hylkäämään koko eroajatuksen. Tai siirtämään sitä myöhemmäksi. Monesti ajattelin, että jään tähän ja odotan, että lapset kasvavat niin isoiksi, että suurin osa esteistä ratkeaa kuin itsestään. Kodilla ei olisi väliä, jos lapset olisivat jo muuttaneet tai muuttamassa omiin koteihinsa. Arjen jaksaminen vaatisi vähemmän, kun laspet olisivat itsenäisempiä. Olisin ehkä ehtinyt kartuttaa säästöjäni, eikä rahakaan huolettaisi niin paljoa. Tulevien puolisoidenkin merkitys olisi pienempi, kun lapset olisivat isompia eivätkä tarvitsisi samalla tavalla huolehtimista. Kaikki olisi helpompaa. Paitsi se elämä siinä välissä.

– Neiti Kesä