Eropäätös, osa 3

Nämä edellisessä postauksessa esittelemäni isot osa-alueet olen jokaisen joutunut käsittelemään, ja vasta kun hyväksyin ne kaikki ja löysin rauhan jokaisen kohdalla, pystyin tekemään eropäätöksen. Yhteenkin kohtaan kompastuminen työnsi eroajatuksen pois. Ja niin kävi monta kertaa. Työ, vaikka ei vakituinen olekaan, toi rauhan talouteen. Olen myös nyt hetken jo saanut nauttia rahan tuomasta vapaudesta, ja henkisesti valmistautunut siihen, että senttejä pitäisi ehkä taas alkaa laskea. Se ei ole tuntunut enää pahalta. Keväällä pyöritin arkeamme täysin yksin ex-mieheni lomareissun ajan, ja huomasin nauttivani siitä silmittömästi. Hyväksyin yhden aikuisen arjen. Ymmärsin, että saisin tehdä omassa kodissani juuri niin kuin parhaaksi näen ja tehdä siitä juuri sellaisen kuin haluan. Ymmärsin myös, että jonain päivänä minulla voisi taas olla mahdollisuus omaan vadelmapensaaseen ja että vadelmapensaita voi tosiaan istuttaa muuallekin kuin tähän pihaan. Hyväksyin kodista luopumisen.

Tarpeeksi asiaa prosessoituani, olen kahden vuoden aikana myös pystynyt päästämään emotionaalisesti irti ex-puolisostani. Hänen uudet suhteensa eivät enää ajatuksena tunnu kauhealta. Edes, vaikka lapseni loisivat suhteen johonkin heistä. Viimeisenä pystyin hyväksymään sen, että ex-puolisoni ei halua jakaa koteja niin, että lapset saisivat koko ajan asua samassa kodissa. Se oli vaikeaa, mutta lopulta olen pystynyt siihen. Olen alkanut uskoa lastemme sinnikkyyteen ja sopeutumiskykyyn, minkä myötä hyväksyin erommekin osaksi heidän elämäntarinaa. Se oli vaikeinta. Asiaa auttoi sen ymmärtäminen, että olen tähänkin asti huolehtinut lapsistamme n. 95-prosenttisesti. Emme suinkaan ole olleet tasavertaisia vanhempia. Tämä ajatus on kierolla tavalla lohduttanut minua. Ei siis loppujen lopuksi olisi käytännön kannalta kovinkaan suuri muutos lapsille siinä, kuka arkea pyörittää pääasiassa.

Itse asiassa oli vielä yksi este eropäätöksen tiellä sittenkin, kun olin nuo isot askeleet ajatuksissani jo ottanut. Se liittyy vastuunkantoon. Ex-mieheni tosiaan havahtui tilanteeseemme pari vuotta sitten. Sen jälkeen hän on tehnyt valtavan työn itsensä kanssa ja tiedostanut oman roolinsa suhdesopassamme. Hän on aktiivisesti pyrkinyt parempaan ja uskonut koko ajan, että suhteemme voi korjata. Hänkin toki puhui säännöllisesti erosta, ehkä kuitenkin enemmän provosointitarkoituksessa, mutta suhtautui myös avoimesti minun mahdolliseen erotoiveeseen. Joka tapauksessa, hän halusi loppuun asti pelastaa liittomme.

Parisuhdeasiat ovat sotkuisia ja kaukana mustavalkoisesta. Kukaan ei voi tulla sanomaan ihan tavalliseen parisuhteeseen, milloin on oikeasti oikea aika erota ja milloin ei enää yksinkertaisesti ole mitään tehtävissä. Minäkin kuljetin aivan viime hetkiin saakka ajatusta ”mitä jos?” Mitä jos tunteet heräävätkin? Mitä jos löydämmekin yhteisen sävelen? Enhän minä voi hajottaa perhettämme, jos on pienikin mahdollisuus parempaan, koska ydinperhe on aina parempi kuin kaksi kotia. Näin siis ajattelin. Oli todella vaikeaa ottaa vastuu päätöksestä, ja viheltää peli lopullisesti poikki, vaikka toinen haluaisi vielä yrittää. Tunsin itseni tarinan pahikseksi.

Oli helppoa soutaa ja huovata edestakaisin päätöksen kanssa. Oli helpompaa olla tekemättä päätöstä ollenkaan. Tähänkin auttoi kuitenkin aika. Otin tilaa, keskustelin ystävieni kanssa ja annoin ajatuksen rauhassa hautua. Aloin luottaa sydämeeni. Se on vaikeaa tällaisessa tilanteessa, kun ydinperhekeskeisenä äitinä pystyy aina puhumaan itsensä pois eroajatuksista. Ratkaisevaa oli etäisyyden ottaminen. Vietimme useita päiviä erikseen ja minä nimenomaan ilman lapsia. Silloin ajatukset saivat rauhassa tulla ja pystyin ne myös kuulemaan, kun arjen hälinää ei ollut. Sieltä se sitten tuli. Vaikka pystyin edelleen puhumaan eron pahaksi, sitä seurasi aina valtava pettymys ja luovuttamisen tunne. Ero taas nosti pintaan toivon. Siinä se. Jos suhteeseen jääminen tuntuu pettymykseltä ja ero herättää toivoa, voiko ollakaan muuta ratkaisua enää?

Lopulta päätös tuntui niin kirkkaalta, ettei sitä voinut olla näkemättä. Päätin kantaa vastuun. Päätin pitää pääni. Päätin hiljentää sisäiset vastalauseeni, vaikka puolisoni sanoisi mitä. Päätin ottaa riskin, vaikka en tiennyt lopputulosta. Molemmat päätökset olisivat olleet omanlaisiaan riskejä, tähän vaihtoehtoon kuitenkin sisältyi vahva valoisa toivo, jota en enää voinut sivuuttaa. Olen myös iloinen ex-puolisoni toimeentarttuvasta luonteesta. Hän ei jäänyt aikailemaan, vaan täytimme avioerohakemuksen samana päivänä, kun viimeisen kerran sanoin kyyneleet poskilla, mutta itsevarmana ja selkä suorassa, että nyt en enää tahdo. En voinut enää perua. Tämä oli valinta. Minun valintani. Nyt olen valmis kantamaan sen seuraukset.

Jos päätös oli pitkä prosessi, niin siitä kertominenkin näköjään. Valoa kohti.

– Neiti Kesä