Katkeruudesta

En enää muista, olenko kirjoittanut tästä aiemmin. Usein ajattelen, että meidän eromme on sillä tavalla erikoinen, että tunnesiteen katkaiseminen on ollut erittäin helppoa, koska katkaistavaa sidettä ei oikeastaan edes ollut. Kaipuu takaisin toisen ihmisen luokse on puuttunut tästä yhtälöstä kokonaan. Toisaalta voisin kuvitella, ettei tällainen kovin tavatonta ole, jos eroa on tehty pitkään. Oli miten oli, en koe missään vaiheessa olleeni sillä tavalla sydänsuruinen kuin elokuvissa. Suruni on liittynyt aivan muihin asioihin kuin päättyneeseen parisuhteeseen. Usein kun näemme lapsia kuljettaessa tms., vaivihkaa katson exääni oikein tarkkaan ja mietin, värähtääkö missään mikään. Ei värähdä. Ei vaikka tänäänkin kiinnitin huomiota hänen vaatteisiinsa. Hän on ostanut uusia vaatteita, juuri sellaisia, jotka mielestäni ovat imartelevia hänenlaisilleen miehille ja jollaisiin itsekin vähän salaa, joskus varovasti vihjaten, aina toivoin hänen pukeutuvan. Sen sijaan sain sen homssuisen flanellihousutyypin. Kuulostaa ihan hirveältä, mutta tällaisiakin minä aikuinen fiksu nainen mietin. Joka tapauksessa, ainoa reaktio, jonka tämän yksityiskohdan huomaaminen sai minussa aikaan, oli sisäinen hymähdys. Jonkun muun takia jaksaa nähdä vaivaa. Tietenkin. Kunnes ei enää jaksa. Vaikka huomaan hänen muuttuneen monella tavalla, pahansuopaisesti ajattelen hänen kyllästyvän taas siihen unelmamiehen esittämiseen. Vielä typerämpi ajatus oli, kun menimme yhdessä lasten kanssa sirkukseen exäni kyydillä, ja hän oli taas pitkästä aikaa vuosiin laittanut soimaan Bon Jovia. Minun suosikkibändini, johon hänet aikoinaan tutustutin. Ajattelin välittömästi, että jaahas, näin hän on päättänyt hurmata seuraavankin naisen. Toivoisin joskus, että voisin syödä jonkun pillerin, joka lopettaisi tällaiset ääliömäiset ajatukset, joiden itsekin tiedostan olevan pikkumaisia ja typeriä.

Tämä näin pohjustuksena sille, mistä tämä koko kirjoituksen idea alunperin lähti. Olen nimittäin hiukan katkera. Ehkä olen sen maininnut ennenkin, en tiedä, se kuitenkin pyörii vieläkin mielessäni. Selvästi lievempänä kuin vaikka kesällä, mutta siellä se on. Katkeruus. Ruma tunne. Älyttömin tilanne, jonka yhteydessä katkeruutta esiintyy, on juuri tämä muuttuminen. Miksi hän on parempi jollekin toiselle? Miksi minä sain niin paljon kuraa niskaani? Miksi hän kohteli minua niin huonosti? Älytöntä se on siksi, että olihan tästä muuttumisesta selkeitä todisteita jo ennen lopullista eropäätöstä, mutta se ei enää riittänyt. Enkä tiedä, olisiko sittenkään riittänyt, jos muutos olisi tapahtunut reilusti aikaisemmin, ennen kuin omat tunteeni olivat jo täysin kuolleet. Joka tapauksessa koen, ettei hän ihmisenä vain ole minua varten. Nyt olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, kuinka paljon johtuu hänen paskamaisesta käytöksestään suhteemme aikana ja kuinka paljon vain perimmäisten luonteidemme eroavaisuudesta. En tiedä. Olen koko ajan sanonut, että vaikka se kaikki kurjuus olisi yksin riittänyt kevyesti kenelle tahansa syyksi erota, perimmäinen syy on meidän sopimattomuus toisillemme. Koen, että ehkä haluamme erilaista elämää. Enää en kuitenkaan tiedä. Ehkä ne teot olivatkin se suurin syy. Olisinko kokenut tarvetta eroon muutaman näkökulman vivahde-eron vuoksi, jos hän olisi kohdellut minua inhimillisesti? En luultavasti koskaan saa tietää. Tämä on ollut viime aikoina raskas ja turhauttava ajatuskuvio.

Selkeämmin hahmotettava katkeruus liittyy erosta toipumiseen. Exäni kävi ensimmäisillä treffeillä jo kesällä, kun asuimme vielä saman katon alla. Tämä tapahtui silloin, kun itselläni oli meneillään vaikeimmat viikot. Kuinka mautonta. Eikä hän nähnyt asiassa mitään kummallista, koska olimmehan jo eronneet ja hän oli jo käsitellyt asian. Minä annoin tälle suhteelle ja avioliitolle kaikkeni lähes koko yhdessäolomme ajan. Annoin itsestäni aivan kaiken, ja minut tuhottiin. Itsetuntoni, minä-kuvani, itsekunnioitukseni, aivan kaikki rikottiin ja tallottiin tomuksi. Minusta ei enää ollut jäljellä kuin omituinen ihmishahmon muotoinen haamu. Ja minä silti niin halusin sen suhteen toimivan. Vuosikausia uskoin, että asiat muuttuvat paremmaksi, kunhan minä vain tarpeeksi yritän. Hänelle parisuhteemme oli melko lailla yhdentekevä ja perustui enemmän ulkoisiin seikkoihin ja kulisseihin. Ymmärrän, että tästä syystä hänen on myös ollut minua helpompaa siirtyä eteenpäin, mutta samalla se on juuri se, joka on saanut minut katkeroitumaan. Minä, joka niin kaipasin perinteistä, lämmintä ja vakaata parisuhdetta, en sellaiseen nyt pysty. Olen ihmisraunio, joka joutuu aloittamaan itsensä rakentamisen melkein nollasta ja joka joutuu opettelemaan uudestaan toiseen ihmiseen luottamisen. Sen sijaan hän, joka minusta teki tällaisen, on voinut välittömästi eropapereiden jättämisen jälkeen siirtyä eteenpäin. Tapailla uutta naista tai uusia naisia, kuka tietää, yöpymään luonaan ja elämään kovin tavallista sinkun elämää. Se tuntuu epäreilulta. Vaikka ymmärrän, miksi näin on, se satuttaa ja suututtaa. Minä ansaitsin parempaa.

Minä ansaitsen parempaa.

– Neiti Kesä