Loppuelämäni ensimmäinen päivä

Minä olen sinkku.

Se kuulostaa oudolta. Olen ollut sinkku viimeksi todella kauan sitten, aika tarkalleen 14 vuotta sitten. Silloin olin hädin tuskin 20-vuotias, vasta aloittamassa yliopisto-opintoja, etsimässä suuntaa elämälle. Villi ja vapaa, myös vähän ahdistunut siitä kaikesta. Nyt olen 34-vuotias, korkeakoulutettu, työelämässä ja kolmen lapsen äiti. Seurustelumme vuosipäivä olisi ollut kahden viikon päästä. Alkuvuodesta vietimme 10. hääpäiväämme. Avioeromme harkinta-aika alkoi nyt. Symbolien suurena ystävänä mieltä hellii, että harkinta-aika päättyy vuoden viimeisinä päivinä. Uusi vuosi, uusi elämä. Mitä hittoa täällä tapahtuu?

Rakastan kirjoittamista. Olen aloittanut lukuisia blogeja, mutta niiden ylläpitäminen on tyssännyt siihen, että en ole löytänyt sopivaa näkökulmaa. Ruuhkavuodet ovat myös imeneet niin paljon aikaa ja energiaa, että vapaa kirjoittaminen on ollut jo pitkään tauolla. Tänään heräsin outoon tunteeseen. Yritin hengitellä ja rauhoitella itseäni. Torjuin aktiivisesti jokaisen järjesteltävän käytännönasian mielestäni, koska juuri nyt se kaikki tuntuu liian isolta käsiteltäväksi. Mihin muutan lasten kanssa? Milloin? Saanko asuntolainaa? Missä menee koulualueiden rajat? Eihän lasten tarvitse vaihtaa koulua? Onko minulla varaa omaan autoon? Milloin lapsille kerrotaan? Entä sukulaisille? Miten jaamme huonekalut ja astiat? Miten lasten lelut järjestellään kahteen kotiin? Pärjäänkö? Sitten havahduin. Tästä minä voin kirjoittaa. Tästä minun pitää kirjoittaa.

Siitä on siis kyse tässä blogissa, jonka elinikä on jo syntyessään varsin rajallinen. Tämä on käsittelyalustani, tila, jossa voin vapaasti käsitellä tätä vaikeaa elämänvaihetta. Kun olen valmis tässä prosessissani, myös blogi tulee valmiiksi. Toivon tämän keventävän ystävieni kantamaa kuormaa, koska en halua heitä täysin uuvuttaa ajatuksillani, jotka tulevat varmasti vielä hyvän tovin kiertämään samaa ulkopuolisen korvaan pitkästyttävääkin kehää. Ammattilaisenkin apua olen hakenut, mutta koska kirjoittaminen on minulle luontevin ilmaisukanava, tarvitsen myös tätä puhumisen rinnalle. Itselläni matka tyytymättömyydestä eropäätökseen oli pitkä ja kivinen, ja janosin muiden kokemuksia. Siksi haluan jakaa oman prosessini myös täysin ulkopuolisten luettavaksi. Varmasti joku muukin kaipaa vahvistusta sille, että on kykyenevä tekemään näitä kohtuuttoman suurelta tuntuvia päätöksiä.

Ei enää rouva vaan

Neiti Kesä