Yksinäisyydestä
Alavireisyyttä on nyt jatkunut useita viikkoja. Eilen päätin, että siitä on päästävä jotenkin eroon. En varmasti voi vain päättämällä saada sitä loppumaan, mutta jotain on aktiivisesti tehtävä, jotta se voisi edes joskus loppua. Se tulee välillä voimakkaana aaltona ja pistää itkemään. Ihan yhtäkkiä. Työkaverit kysyvät säännöllisesti, miten voin, ja on pakko vastata, etten pysty puhumaan asiasta, koska heti alkaa itkettää. Joskus itku tulee, vaikka en puhu asiasta. Pieni ajatuksen haituvakinsaa sen aikaan. Se tuntuu lohduttomana puristuksena rinnassa.
Yksinäisyyttä on kärjistänyt tieto exän ”vakavahkosta” tapailusta. Vakavahkolla tarkoitan tässä sellaista yhden ihmisen tapailua muunkin kuin seksin parissa. Ärsyttää ja suututtaa. On kamalaa ajatella saati sanoa tai kirjoittaa näin, mutta olisin toivonut hänen kärsivän hyvän tovin yksin. Koska se juna meni, toivon hänen suhteensa kariutuvan. Se tuntuu niin epäreilulta. Miksen minä voi saada samaa? Miksen minä ole pystynyt? Miksi minun pitää kärsiä? Tiedän vastauksen näihin kaikkiin, mutta se tuntuu silti epäreilulta. Miksei kärsimys voinut jakautua tasaisemmin. Miksi hän on voinut jo olla kuukausissa mitattavan ajan jonkinlaisessa perinteisemmässä suhteessa, kun minä mietin, että mistäs hitosta se seksitautitestiajan saakaan varattua, kun on tässä vähän ollut vipinää enemmänkin.
Hetkittäin nautin omasta tilanteestani paljon, mutta huomaan niiden hetkien jääneen selkeästi viime aikoina varjoon. ”Säätöjen” lähdettyä luotani, on tilalle tullut tyhjä olo. Välillä sekin on purkautunut itkuna. On ollut mukavaa läheisyyden lisäksi jutella, mutta ne hetket ovat jättäneet jälkeensä ammottavan tyhjyyden. Se ero on ollut niin valtava. Olen huomannut kaipaavani sitä yhdessä vietettyjen hetkien väliin jäävää yhteyttä. Niitä viestejä. Sitä huomiota, joka ei liitykään seksiin. Olen kaivannut ”Mitä sulla on nyt päällä?” -viestien rinnalle ”Miten päivä sujuu?” -viestejä. Flirttailu on ollut ihanaa ja monella tavalla vapauttavaa, mutta on selvää, että se ei pidemmän päälle riitä minulle. Siksi kamppailen asian kanssa. Tiedän haluavani parisuhteen jossain vaiheessa, nyt se vain vielä tuntuu pelottavalta. Liian pelottavalta.
On ollut ihan valtavan tärkeää kerätä näitä kokemuksia, ja huomaan olevani vahvemmassa paikassa itseni kanssa kuin esimerkiksi kuukausi sitten. Jopa siinä määrin, että uskaltauduin poistamaan Tinder-profiilistani selvästi pelkkään seksisuhteeseen viittaavat toiveet. Haluan antaa mahdollisuuden jollekin muullekin, mutta hiukan varovaisesti vielä itse aktiivisesti sitä haen. Tinder aiheuttaa tällä hetkellä jossain määrin ahdistusta juuri tämän sisäisen kamppailun vuoksi. Olenkin pari päivää miettinyt, pitäisikö koko sovellus hetken pitää kiinni. Se on yllättävän vaikeaa, mutta luulen sen olevan nyt välttämätöntä.
Tärkeää on myös käsitellä nyt tuo exän tilanne. Olenkin aktiivisesti yrittänyt miettiä, miksi se niin häiritsee. Miksi se olisi minulta jotenkin pois? Eihän se ole. Se ei vaikuta minuun mitenkään. Tai ainakaan sen ei olennaisesti pitäisi vaikuttaa omaan sielunelämääni. Ei minun tarvitse kiirehtiä omissa suhteissani sen vuoksi, että exä kiirehti. Tämä ei ole kilpailu. En ole huonompi, vaikka olenkin yksin. Yritän myös löytää voimaa siitä, että en ylipäätään ole ihmisenä yhtään huonompi, vaikka en olekaan parisuhteessa. Minulla ei ole kiire. Tämän sisäistäminen on joskus vaikeaa. Minulla ei ole kiire. Tämä asia on vallannut aivan liikaa tilaa päästäni, ja nyt olisi päästettävä siitä edes hiukan irti. Muistaa taas, mitä kaikkea hyvää elämässäni on, mistä kaikesta nautin, mihin suunnata kaikki energia. Se olkoon marraskuun agenda.
– Neiti Kesä